Yleisesti ottaen rakastan sitä, ettei Suomessa ole juomarahakäytäntöä. Maksaminen on suoraviivaista ilman sen kummempia sosiaalisia paineita. Mitä nyt viime aikoina  taksien ja ravintoloiden uudet maksupääteohjelmistot yrittävät höynäyttää turisteja ja hyväuskoisimpia suomalaisia luulemaan, että sovitun hinnan päälle on velvollisuus lisätä jotakin muka hyvästä palvelusta.  Kun kerran oikein konekin niin sanoo. Tämänpäiväisen kokemuksen perusteella aloin kuitenkin jälleen kerran miettiä, että amerikkalaistyyppisessä palveluammattien palkkauksessa taitaa  olla asiakkaankin (saati omistajan) kannalta pointtinsa. Siellähän käytännössä esimerkiksi tarjoilijoiden palkka koostuu yksinomaan tipeistä. Vaikka asiakkaana prosenttien arpominen tuntuu joskus työläältä, pakko myöntää että palvelu on jenkeissä pääsääntöisesti hyvää ja ystävällistä.

Tämän helatorstain aamun ohjelmassa oli, kuinkas muuten, kohtuullisen mittainen pyörälenkki itäisellä Uudellamaalla. Pian matkan taituttua vastatuuleen eli paluumatkalle kohti Helsinkiä, mieliin hiipi ajatus palautusjuomasta. Tämä jalo idea siivitti kamppailuamme lounatuulta vastaan useiden raskaiden kilometrien taipaleella. Kävimmepä vielä kiivasta väittelyä oivan pyöräilytoverin Ari K:n kanssa siitä, olisiko vehnäoluella vai Pale Alella virvoittavampi vaikutus. Edellistä saisi Itiksen kupeesta Puhoksen vastapäätä Hemingway-baarin  terassilta, kun taas jälkimmäisen tarjoilisi tuo pimeimmän Puotilan valotuikku, olut- ja viskiravintola Pikkulintu. Päädyimme vehnäolueen, sillä Ari K. on poikkeuksetta oikeassa kaikissa pyöräilyasioissa.

Mainitun idean elähdyttävä vaikutus realisoitui liian aikaiseen Itikseen saapumiseen. Kaksikymmentä vaille kaksitoista. Ja baari avaisi vasta tasalta! Siispä nokka kohti Puotilan olutkuohuja. Sama aukeamisaika sielläkin.  Looginen ratkaisu oli nyt nollata tilanne, ja palata alkuperäiseen ratkaisuun. Viittä vaille puolen päivän asettelimme kaksipyöräiset aarteemme huolellisesti valittuun tyhjän Hemingway-terassin nurkkaan.  Siinä ne eivät olisi kenenkään tiellä ja sijaitsisivat niin, että pöydästämme pystyisimme pitämään niitä silmällä. Vieläpä vertailimme viimeaikaisia 100m juoksutuloksia, jotta olisi selvää, kumpi pinkaisee tarvittaessa mahdollisen pitkäkyntisen kiinni. Sitten ei muuta kuin baarin lukitun oven taakse hikisinä ja janoisina odottelemaan paratiisin porttien armollista avautumista.

Heti viisi minuuttia aukeamisajan jälkeen ravintolapäällikkö avasikin ovet ainoille asiakkailleen. Hänen vastauksensa iloiseen ja innokkaaseen tervehdykseemme oli: ”Terassi ei ole pyörien säilytyspaikka. Nuo pyörät pitää heti siirtää tuonne rappusten toiselle puolelle, missä on pyörien paikoitusalue”.  Siis ei esimerkiksi ”hei” tai ”päivää” tai ”tervetuloa”,  ja sitten toive pyörien siirtämisestä näkymättömiin. Vaan siis oikeasti tuo oli hänen avausrepliikkinsä. Kun sitten yritimme selittää, ettei pyörissä ole lukkoja,  että ne ovat kovin arvokkaita ja että nimenomaan valitsimme paikan, jossa niistä ei olisi mitään haittaa ja jossa voisimme pitää niitä silmällä, vastauksena oli vain vaatimuksen toistaminen. Päätimme kantaa rahamme Pikkulintuun. Siellä meitä oli vastassa avoimet ovet ja erittäin iloinen ja palvelualtis ihminen, joka kertoi jo edellisellä käyntikerrallamme yrittäneensä viittilöidä meitä sisään.

Harmittaa. Ei omasta puolesta, sillä saihan Ari K. kerrankin opikseen ja ehkä seuraavalla kerralla osaa arvostaa etevämpää paikallistuntemusta. Harmittaa siksi, että esim. Puhoksen  ostarissa sijaitsevan pyöräilykaupan sijainnin suhteen tuo nyt tietenkin pannaan joutuva terassi sijaitsee oivallisesti. Ja harmittaa suomalaisen työmoraalin ja palvelukulttuurin takia. Tuollaisella ravintolapäällikön asenteella ei tässä maassa nykyisestä suosta nousta. Tuli hakematta mieleen joidenkin vuosien takainen SAS:n entisen pääjohtajan Jan Carlzonin kirja ”Moments of  Truth”. Sellainen hetki oli ravintolapäälliköllä, ja hän teki väärän valinnan.

Onkohan niin, että ketjuravintolan johdolle on mahdotonta juurruttaa yritykseensä pienen yrityksen kaltaista palveluhenkisyyttä? Vaikka kuinka olisi pantu koko väki lukemaan Carlzonin kirjaa? Jos näin on, tippikulttuuriin siirtyminen taitaa olla ainoa toivomme.