Velo Social

 

velosocial

Yksi Suomen synkän sydäntalven aikana kiihkeimmin odotettuja tapahtumia on Velo Social –porukkalenkkien käyntiin polkaisu. Näille lenkeille startataan kesällä yleensä kello 18:n maissa ja tavallisesti keskiviikkoisin. Reittisuunnitelma muotoutuu ajettaessa tai määrätietoisimman osallistujan mielihalujen mukaan. Tarkoituksena on kuluttaa aikaa pyörän päällä sen verran, että suoritus oikeuttaa yhteen tai kahteen palautusolviin – mielialan mukaiseksi sovitetussa olutravintolassa. Onpa joskus intouduttu kiristämään ketjuja niin antaumuksella, että toipuminen on vaatinut useammankin mallaskierroksen. Speksi on siis joustava. Sentään lähtöpaikka on ehdottoman yksiselitteinen: Velosportilla kokoonnutaan. Kukin saa nykyään itse päättää, tarkoittaako se vanhaa vai uutta liikepaikkaa.

velosport

Papa Peltocchi on näiden kokoontumisten itseoikeutettu Primus Motor. Mutta samalla myös Extrema Impedienti. Nimittäin nimensä mukaisesti Velo Social –lenkkien sääntöihin kuuluu, että kaikkien pitää pystyä juttelemaan (Papan) hengästymättä lenkin aikana. Monenlaista kohottavaa keskustelua onkin käyty ja monenlaisia havaintoja on satulan nokasta lenkkien mittaan tehty. Tämän viikon  lenkin tunnelma oli normaaliakin absurdimpi. Itse olin päivemmälle ollut n. 1500 kolleegan mukana ottamassa vastaan kollektiiviset potkut. Kokemus jäi kuitenkin tunneskaalalla laimeaksi verrattuna Velo Socialin tapahtumiin, joista seuraava aikalaiskertomus Facebookista kopioituna :

[…]

Tapu: “Siis mistä kaikesta mä olen eilen jäänyt paitsioon? Full report, please.”

sorsaPeltocchi : ”Autoa päin lentänyt ja niskansa taittanut sinisorsanaaras kitui ja räpiköi Ylästöntien varrella, joten jouduimme lopettamaan sen mukaan sattuneella Paris-Roubaix-pavé-kivenmurikalla. Onneksi sillä ei ollut poikuetta piipittämässä. Lain mukaisesti jätimme paistin valtiolle tai ketuille tienvarteen. Paikalle tuli heti sen jälkeen ambulanssi pillit ja valot päällä. Sitä ei ollut tilattu sorsalle, vaan lähempänä Kartanonkoskea pyörällä kolaroineelle varttuneelle miehelle. Yllättävän pitkään ambulanssi harhaili Ylästöntiellä ennen kuin löysi oikean potilaansa. Mikko liittyi seuraamme ja kertoi, että auto oli kiilannut hänen pyöräänsä kiinni Ylästöntiellä. Varokaamme siis jatkossa Ylästöntietä”

ambulanssiMika : ”Peltocchi päästi päiviltä maassa makaavan sorsan juuri ennen kun ambulanssi tuli mut saatiin sit myöhemmin pidäteltyä Jukkaa kun kohdalle tuli se maassa makaava mies, jota varten se ambulanssi oikeesti oli tilattu. Peltocchilla oli siinä kohtaa kyllä pelottava kirimiehen kiilto silmissä ja kivi katsottuna, ja eikämitä kun juuri sillä samalla hetkellä laskevan auringon häikäistessä meidät yllätti hiipivä BMC-kuski Mikko. ”

Mika : ”Jukka, kerro niistä tisseistä! Ne unohtui ja oli kyllä teille nestoreille melkoinen infarktin aihe.”

Peltocchi: ” Tapahtumapaikka: Vanha Tuusulantie, vinttikoiraradan kohdalla. Tapahtumien kulku: Vastaan ajaa musta teini-ikään tullut 500-sarjan BMW, jonka kattoluukussa roikkuun hieman vanhempi, parikymppinen nainen vaaleat pitkät hiukset hulmuten. Ehkä auringonpaiste ja/tai lycra-asuiset huippuunsa trimmatut pyöräilijävartalot sai hänet villintymään, sillä yllättäen hän nostaa toppinsa ylös ja paljastaa rintansa (tarkemmat kuvaukset jätän häveliäisyysssyistä kirjaamatta tähän) meillä Velosocial-lenkin aurinkokannella cruisanneille. (liittenä Peltocchi-sedän sydänkäyrä) Liikenneturvallisuuden vaarantaminen nostaa aina sykkeitä.)”peltocchi-eeg_thumb.jpg

Anne: “Oli muuten tarkka likka. Mun kohdalla pysy pusero vielä hyvin navan kohdalla.”

Kotiin palattuani sain huomata koiramme karanneen kai jonkin nartun perään (eikä löytynyt yön etsiskelyistä huolimatta ennen kuin aamulla Viikin löytöeläintalosta, jonne poliisit olivat sen kuskanneet). Tyttäreni osui koiraa etsiskellessään puolen yön maissa lenkillä kaatuneen naisen kohdalle. Hän oli saanut jalat jotenkin sijoiltaan ja oli aivan tuskissaan. Tyttö hälytti ambulanssin ja huolehti naisen sen kyytiin ennen kuin jatkoi (turhaan) koiran etsintöjä.

karkuri

 

Kategoria(t): Ruokapaikat ym., Treeni- / ajokokemus | Kommentoi

Paistaa se aurinko Sateiseenkin Solaan

 

IMG_0072

Diablo-järvi

IMG_0018

Oli alkujaan tarkoitus ajella jo tuttuun tapaan Redmondissa (WA) muutamia aamulenkkejä ennen työpäivän alkua ja osallistua Element Cycles –pyöräliikkeen keskiviikkoillan porukkalenkille.  Lauantai-iltana olisin kotona ja sunnuntaina voisi äitienpäivän aamiaisen jälkeen hoidella jetlagia pitkällä PK-lenkillä. Tiistaina olisi sitten vuorossa  hartaasti järjestetyn VeloKeila-pyöräilytapahtuman päällimmäisenä päsmärinä heiluminen.

Finnair tai paremminkin Finavia aloitti muutosten petaamisen jo Helsingin lentoasemalla. Maanantaiaamuna siellä oli vastassa täysi kaaos. Matkatavarahihnat olivat poissa pelistä, ja henkilökunta siirteli laukkuja käsipelillä. Jo check-inissä näki, ettei laukullani ollut mitään saumaa ehtiä ensimmäisen etapin Lontoon koneeseen. Ei muuten niin väliä, mutta polkimet, pyöräilykengät, kypärä ja muut rensselit olivat laukussa. Ilman niitä jo muutenkin tyyris pyörävuokraus olisi turha tai tulisi vieläkin kalliimmaksi uusien pyörävarusteiden hankinnan myötä. Seattlen kentällä epäilyt vahvistuivat oikeiksi. Ei muuta kuin Bellevuen ostoskeskukseen hankkimaan välttämättömimmät: lenkkarit, shortsit, juoksupaita, juoksusukkia. Niin, ja joitakin alusvaatteita ja hygieniatuotteita.

event-bannerLaukku ilmestyi hotelliin monien mutkien kautta vasta keskiviikkoiltana. Tässä vaiheessa oli myös jo käynyt selväksi, että seuraavan viikon tiistaina ja keskiviikkona odotti pakollisia kokouksia New Yorkissa. Katsoin viisaimmaksi viettää viikonlopun Washingtonin osavaltiossa ja lentää maanantaiaamuna suoraan NYC:iin.  Hyvästi siis äitienpäiväaamiainen perheen kanssa. Ja hyvästi VeloKeila, pahus sentään. Lapset ja veljet hoitaisivat äitienpäivän tyylikkäästi, mutta pyöräilytapahtuman seremoniamestarin sijaisen löytäminen aiheuttikin enemmän päänvaivaa. Sopivat kollegatkin tuntuivat olevan kaikki reissussa. Onneksi apuun löytyi pyöräilykaverini Mikko, joka on sekä tapahtumamarkkinoinnin ammattilainen että tiukasti pyöräily-skenessä sisällä. Kiitos Mikko! Ja kiitos Lindalle, jonka vastuu tapahtumasta juuri tuplaantui.

Pyöräilyä Redmondin seudulla

IMG_0042_thumb.jpg

Greg ja engelsmanni neuvottelevat reitistä

Torstaina pääsin lopulta pyöräilytoimiin kiinni. Illalla hain varaamani C60:n liikkeestä.  Campagnolon Super Record –osasarjalla maustetun. Siitä ei paljon pyörä parane. Mutta eipä vastaavasti pyörään asennetuista kiekoista voisi juuri enempää tinkiä. Alkeistason Fulcrum Racing seiskat. Pyöräliikkeen Greg myönsi yhdistelmän oudoksi ja häipyi etsimään sopivampia kiekkoja. Vaikka millaista hienoa olisikin ollut tarjolla, muttei mitään Campan systeemiin sopivaa. Sellainen on Shimanon saavuttama ylivalta jenkkimantereella. No, askeetti ei valita.

IMG_0031_thumb.jpgIMG_0032_thumb.jpgPerjantain aamulenkillä sain pyörän säädöt kohdilleen. Reitti kävi jo tuttua Sammamish-joen ulkoilureittiä edestakaisin tunnin verran. Kaikki valmista lauantaiaamun lenkille! Startti klo 8:30 ja mainoksen mukaan  keskiviikon lenkkejä tanakampaa settiä hyvässä seurassa. Viisikymmentä mailia ja hienoa mäkimaastoa luvassa.

Lauantaiaamuna oli pyöräliikkeen pihaan kokoontunut kymmenen ukkoa. Pilvetön taivas ja shortsikeli heti aamusta. Alun siirtymätaival kulki mukavasti. Ensimmäiseen kunnon mäkeen lähtö sen sijaan herätti pahat aavistukset. Lenkin vetäjä Greg jäi peränpitäjäksi huolehtimaan, että saadaan porukka kasaan mäen päällä. Kovakuntoisen oloinen engelsmanni tinttasi heti mäkeen ja nykäisi kohtuullisen kaulan muihin. Otin hänen selkänsä tähtäimeeni. Mäen jyrkkyys yllätti alkuun, ja wattimittarin puuttuessa sain pian havaita sykkeiden huitelevan punaisella. Löysäsin menon tasaisemmaksi. Loppumäki kulkikin sitten parinkymmentä metriä englantilaisen perässä.

01bd777c1877267e01bd72c17a9b2331388489f224

Lupaavaa vuoristoa horisontissa

Mäkeä riitti. Pari, kolme kaveria pääsi sen päälle pian jälkeeni ja muutkin kohtuullisin välein. Mutta yhtä kaveria ja Gregiä ei vain kuulunut. Heitimme muiden kanssa läppää jonkun 5-10 minuuttia, ja lopulta oli porukka kasassa. Sama kuvio toistui kerta toisensa jälkeen. Lenkin loppua kohden tasamaallakin. Vuorottelimme peränpitäjinä auttamassa heikkokuntoista kaveria, ja lopulta jäin hänen kanssaan koko muusta porukasta. Olinkin varsinainen auttaja, kun minulla ei oikeastaan ollut kuvan palaa reitistä. Sentään kännykän avulla olisi löytynyt takaisin Redmondiin. Naapuri alkoi loppua kohti hiipua aivan totaalisesti. Syötin hänelle kaikki energiageelini ja juotin veteni.  Mutta lopun mäet mentiin kävelyvauhtia, jos sitäkään. Onneksi edeltä oli jäänyt kavereita risteysvahdeiksi odottelemaan, niin osattiin pysyä oikealla reitillä ja löydettiin lopulta perille.

Varmasti kammottava kokemus tuolle pyöräilijänalulle. Mutta olipa muidenkin lenkki pilalla. Lenkkikutsussa oli kyllä selvästi sanottu, ettei se ole tarkoitettu aloittelijoille ja että mäkimaastoa on tarkoitus mennä hyvää haipakkaa.  Itseäni ei niin haitannut, kun olin mukana turistina. Mietin vain, onko tuossa omien kykyjen yliarvioimisessa jotain jenkkiläiselle itsevarmuudelle ominaista. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta. Mm. aikoinaan Ranskassa arvoin, riittäisivätkö omat hiihtotaitoni Valle Blanchin laskemiseen oppaan kanssa. Uskaltauduin kuitenkin ryhmään. Samaan porukkaan sattui kaksi jenkkiä, jotka ensinnäkin tulivat sovittuun tapaamiseen kolme varttia myöhässä ja kehuivat olevansa eksperttitason laskijoita. Opas sai sitten auttaa heitä hiissautumaan jyrkimpiä paikkoja alas. Ja muu ryhmä odotteli. No, olisivat toki voineet olla minkä maalaisia vain.

IMG_0052IMG_0035Koska lenkin kalorikulutus oli jäänyt vähäiseksi, mietiskelin lounaaksi jotain kevyttä. Päädyin kalaruokaan. Yelpinkään avulla Redmondista ei oikein löytynyt hyvää kalaravintolaa, joten poikkesin Tipsy Cow –baariin. Siihen oli suomalaisten työkavereiden kanssa tutustuttu jo alkuviikosta. Kollegat jopa hyvinkin hartaasti. Listalla oli toistakymmentä burgeria . Myös päättämäni speksin mukaisesti lohi-avocado -burgeri. Kevyt linja sentään. Paikan vetonaula on melkein neljänkymmenen oluthanan seinä. Erityisesti paikalliset alet hyvin edustettuina. Vaikuttaa siltä että alueelle on noussut uusia pienpanimoita kuin sieniä sateella. Kaikkia en sentään maistanut, mutta ne joita koitin olivat oikein hyviä!

Lounaan päälle päiväunet hotellissa ja iltapäivällä lähinaapurustoon tutustumista pyöräillen. Washington-järven rannassa Kirklandissa tapasin siellä asuvan työkaverin Marin. Hän saapui tapaamiseemme suoraan jälleen uuden vuorenhuipun valloituksesta. Tuumailtiin sunnuntain ohjelmaa. Marilla oli ohjelmassa patikkaretki Olympicin luonnonpuistossa. Yksi mahdollisuus itselleni voisi olla sopivan lenkin pyöräily siellä, mutta paikan mahdollinen tuulisuus arvelutti. Mari lähetti illalla lisää vinkkejä, ja niistä seuloutui houkuttelevimmaksi North Cascades Scenic Highwayn reitti (Highway 20). Arpomani alkupiste Diablo olisi vähän toistasataa kilometriä Redmondista koilliseen.

Col de montagne des pluies

IMG_0062.jpgRedmondin sunnuntaiaamu oli hämärän tihkusateinen. Pääsin matkaan kello kuusi. Autoa moottoritiellä ajellessani aprikoin, mitä ympärillä vellovista pilvistä tippuisi vuorilla niskaan. Tavoitteeni Rainy Passin vuoristosola oli avattu talven jäljiltä autoliikenteelle vasta edellisellä viikolla (myöhemmin NYC:n koneessa kuulin vierutoverilta että se avataan ensin viikoksi pelkästään pyöräilijöille, ja autot saapuvat siis vasta myöhemmin). Sääpalvelut kertoivat illalla siellä olevan lunta vielä puolitoista metriä.  Mt. Vernonin tienoilla alkoi pilvipeite kuitenkin jo rakoilla. Vuoristossa oli täysin selkeää. Tien varren asutus alkoi pian harventua ja käydä epämääräisen oloiseksi. Kohta oli vastassa kyltti “last service in 78 miles”. Vatsassa kurni, joten pysähdyin huoltoasemalle kiireettömälle aamiaiselle ja jatkoin sitten matkaa.

IMG_0077IMG_0082Diablon lähestyessä tie ja maasto alkoivat näyttää niin houkuttelevilta, että pysäköin auton ensimmäisen putouksen näköalapaikan parkkiin ja hyppäsin pyörän selkään. Oli vielä varhaista. Harvat kohtaamani autot olivat lähinnä paikallisten avolavapakuja. Tie oli hyväkuntoinen ja päällystetty piennar suorastaan ruhtinaallinen. Selvästi paljon poljettu pyöräilyreitti. Tunnelma oli korkealla ja lämpimät ajatukset kiisivät Marin suuntaan.  Odotin pitkää nousua mutta lyhyen polkemisen jälkeen tie kääntyikin yllättäen laskuun Diablo-järven rantaan. Siitä alkoivat retken kipakimmat nousut järven yläpuoliselle näköalapaikalle. Sentään maltillista  8 prosentin ylämäkeä. Tyynen Valtameren suunnasta puhaltavat tuulet äityivät melkoisiksi ottaessaan vauhtia vuoristokanjoneista. Menomatkalla myötätuulta – paluumatkalle siis varalla ärjyä vastakkaista. Päätin, että kääntyisin puoliltapäivin takaisin, jotta ehtisin iltakuudeksi Redmondiin palauttamaan pyörää ennen liikkeen sulkemisaikaa.

IMG_0075

Vanhan VPK-nuoren vaistot heräsivät

Matka vuoristosolaa kohti oli tietenkin enimmäkseen ylämäkeä. Poljin rauhassa ja nautin henkeäsalpaavista maisemista. Tämän tästä oli pakko pysähtyä ihailemaan luontoa. Jouduinpa ällistelemään pientareen kulopaloakin. Paikalle sattuneen paikallisen kanssa päätettiin, ettei se aiheuttanut toimenpiteitä. Palatessani kulo olikin itsestään sammunut.  Tie kulki oikeastaan koko ajan Diablo-järveen laskevan vuolaan joen vartta. Se näytti olevan käytännössä yhtä koskea, joten sen kuohunnan ääni säesti kevätpäivän lintukonserttia melkein koko matkan. Tämän tästä kohtasin hienoja vesiputouksia tai tien alittavia koskia. Tuo valtava veden määrä oli vaikuttava uusi kokemus. En ole ennen ollut tähän aikaan keväästä vuoristossa liikkeellä.

IMG_0087_thumb.jpg

*Col* de Montaigne des Pluies- onhan?!

Runsaan 60 kilometrin taivalluksen jälkeen saavuin tavoittelemaani Rainy Pass –vuoristosolaan n. 1500 m korkeudella. Kello kävi yhtä iltapäivällä. Lunta oli tosiaan puolisentoista metriä. Kuulemma tähän aikaan vuodesta sitä pitäisi olla kuusi jalkaa enemmän, mutta lämmin kevät oli sulattanut sitä ennätysajassa. Tie oli aivan paljas ja ilma auringonpaisteessa kohtuullisen lämmin. Tuuli kuitenkin puhalteli melko navakasti. Koska paikalla ei ollut mitään suojaa, käänsin pyörän ympäri lyhyen valokuvasession jälkeen ja suuntasin alamäkeen. Liikenne oli aamupäivän mittaan vilkastunut erityisesti paluumatkan kulkusuuntaani. Tungin siis kuulokkeet korviini ja nautin autojen ja prätkien äänet vaimentavasta musiikista. Uskalsin leveän pientareen turvin näin tehdä. Paluumatkan huoltoaseman pitäjä oli kertonut että Highway 20 on mantereen poikki taivaltavien suosima. Pongasinkin aivan käsittämättömiä camper vaneja: suurimmat olivat ison linja-auton kokoisia. Useimmat vetivät peräkoukussaan pienempien asioiden toimittamiseen varattua maastoautoa tai auton kantavaa perävaunua. Sentään kevyemminkin oltiin liikkeellä: menomatkalla poljin hetken pyöräilevän opiskelijapariskunnan rinnalla. Heillä oli määränpäänään Boston ja matkaan koko kesä varattuna. Ei hassumpi eläkeläissuunnitelmakaan, toivon ma.

Sainkohan tästä reissusta uuden Colin kokoelmaani?

IMG_0090

Mahtaako noista pilvistä sataa?

IMG_0093

015c1828e2f35d66bc285f5785e726b2c3aef6d5bb[3]

Kätevä ostoskassi hinauksessa

Kategoria(t): Matkakertomus | Avainsanat: , , | 2 kommenttia

Ranskalainen, italialainen ja espanjalainen menivät vuorille – kaksi tuli ehjänä alas

IMG_2171

Pyöräilykausi puhkeaa kukkaan kevätklassikoiden myötä. Paris-NiceRonde Van Vlaanderen, Paris-Roubaix, Provencen Jättiläiset. Ja mitä niitä on. Tänä vuonna viimeksi mainitun koeteltuun prof. E:n reseptiin tuli ripausta runsaammin uusia mausteita tai pitäisikö sanoa hajusteita.

IMG_2007Heti Norwegianin torstain-koneen pudotettua meidät Nizzan lentokentälle saatoimme tuntea odotetun ja tervetulleen tuulahduksen kesän tuoksua. Vuokra-autoksi sen sijaan saimme annoksen ranskalaisittain päivitettyä eleganssia ja suorituskykyä. Poissa olivat järkevät Berlingo tai Kangoo ja Partner. Tilalla mikä lie ranskalainen viettelijätär. Etumatkustamon seniorikerholaiset suhtautuivat tähän muutokseen poikamaisen innostuneesti. Seuran noviisijäsenistö taasen sijoitettiin pyörä- ja matkalaukuilta jääneeseen rakoon takaluukun syleilyyn.  IMG_1021

Kuljettajamme omaksuma paikallisen suurpiirteinen suhtautuminen hidastetöyssyihin välittyi kokelaan havaintomaailmaan tuoreiden pyöräilykuperkeikkojen herkistämän takaliston kautta. Koska viestiyhteydet ohjaamon suuntaan olivat rajoittuneet, takamatkustamon piti yrittää signaloida ulkomaailmaan kännykän avustuksella. Jäimme odottamaan pro-tourin tunnelmaan sopivaa poliisin helikopteri- ja moottoripyöräsaattuetta.

IMG_2010Vielä merkittävämpi uudistus oli perusleirin muutto Beaumes-de-Venisestä Nizzan lähelle Grasseen – tuohon maailman parfyymien pääkaupunkiin. Kaupunki on nykyään viehättävä sekoitus turistioppaista tuttua keskiaikaista kaupunkimiljöötä, mennyttä Rivieran kasinokulttuurin suuruutta ja tämän päivän monikulttuurisuutta. Turistisesonkina tosin varmaan jotain ihan muuta kuin mitä nyt huhtikuun alussa koimme. Majoitusmestarimme muutaman vuoden kestäneet tiedusteluretket olivat realisoituneet kiinnitykseksi kattohuoneistoon, jonka terassilta oli oivallista suunnitella hyökkäyksiä läheisille vuoristoteille ja etenkin paikkakunnan ravintoloihin.

IMG_0912

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Perjantai 8.4.

day1 routeIMG_2034_thumb.jpgEnsimmäisen ajopäivämme starttia viivytti pyörien kasaaminen kuljetuksen jäljiltä. Kalusto oli säilynyt ehjänä, ja työ sujui mukavasti sisätiloissa residenssin autokellarissa. Starttasimme varovasti reisi- ja käsivarsilämmittimiin sekä tuuliliiveihin verhoutuneina. Ensimmäisessä kunnon nousussa niitä sitten päästiin kuorimaan.

IMG_0874_thumb.jpg

Rotkoreitin upeat maisemat vesiputouksineen virittivät tunnelmaan, jota parhaiten kuvannee Papa Peltocchin tokaisu: “Olen kateellinen itselleni”. Sopiva lounaspaikka  löytyi leirin henkeen sopivasti Gourdonin näköalapaikalta ennen kuin aamiainenkaan oli ehtinyt huveta. Yksinkertainen lautanen turskaa, vihanneksia, keitettyä kananmunaa ja aiolia oli yllättävän maittava. Tuore mäkimehu toimi kyytipoikana odotetun voimaannuttavasti.

IMG_2054_thumb.jpg IMG_2052_thumb.jpg

 

 

 

 

 

 

 

Lounaan jälkeinen paluulenkki olikin sitten laiskan sujuvaa rullailua mietojen esi-Alppien kupeilla ja lopulta laskettelua Grassen perusleiriin ja aikanaan iltapalalle. Turistisesonki ei toden totta ollut vielä alkanut, sillä sinänsä mukiinmenevä pizzeria oli nopealla haulla ainut ruokaa tarjoileva ravintola tuohon aikaan. Nuorukaisilla oli aterian jälkeen kevyen päivän jäljiltä vielä energiaa jäljellä leikkimieliseen portaiden nousukilpailuun.

IMG_2080

IMG_2084

 

 

 

 

 

 

 

Lauantai 9.4.

day-3-route_thumb.jpgIMG_2124_thumb.jpgToinen ajopäivä valkeni pilvisenä. Odotettavissa oli kohtalaista sadetta  iltaan asti. Paikallisen oppaamme Peksin kanssa sovittu kohtaaminen Grassen Cafe du Cycliste -liikenneympyrässä toteutui yhteiseksi riemuksemme. Suuntasimme kimpassa jo tuttua reittiä Le-Bar-sur-Loupiin ja edelleen Venceen. Yltynyt sade ajoi meidät siellä kahvioon pohtimaan horkkaisia optioitamme.

Lopulta päätimme ajella etelään St. Paulin sivuitse kohti improvisoitua lounaspaikkaamme . Sitä hoiti nuoriso, joka tuntui olevan kiinnostuneempi somesta ja keskinäisestä seurustelusta kuin satunnaisista nälkäisistä matkamiehistä. Yritimme kääntää ennätyksellisen hitaan palvelun eduksemme likomärkiä varusteitamme kuivatellen ja kanta-asiakkaita tirkistellen.

IMG_2144

Jatkoimme matkaa kukin ehkä 3 MCal rikkaampina ja pari tuntia köyhempinä. Lähellä Gourdonia erkaannuimme. Jukka ja Peksi  ottivat lyhyen reitin kotiin. Ari & Heikki taas jatkoivat pohjoiseen Cipieresiin/Creolieresiin ja sieltä edelleen länteen lähelle Andonia, mistä suorinta tietä takaisin Grasseen ja kaivattuun kuumaan suihkuun. Illalla kuului taas kulinarismin kutsu. Ja taas kulkisi alamäessä!

IMG_2156 IMG_2158 IMG_2159

Sunnuntai 10.4.

IMG_2187

day 3 routeIMG_0971Sunnuntaina oli vuorossa auringonpaistetta. Jukka päätti palautella. Itselläni oli ohjelmassa valmentajan määräämiä mäkivetoja, joten suuntasimme Arin kanssa St. Paulin kautta edellisenä päivänä merkille pantuun tasaiseen Col de Vencen nousuun. Siinä oli hyvä tehdä suunnitellut 3 x 10´/240 Watt mäkivetoa  10´/190 Wattin palautuksin.

IMG_0973Toisella vedolla saavutin edellä kiivennyttä pyöräilijää. Kaunis nuori nainen huumaavan kauniilla punaisella De Rosalla! Veto loppui ehkä 50 m neidon yläpuolelle. En iljennyt laskea watteja reseptin mukaiselle 190 tasolle, jolla olisin vajonnut takaisin hänen alapuolelleen.  Kolmatta vetoa varten jouduin kuitenkin kääntymään ja laskemaan alamäkeen, joten taas päästiin moikkaamaan. Käytökseni alkoi varmaan vaikuttaa vähintäänkin epäilyttävältä. Sentään hän oli päässyt karkuun ennen kuin kolmas vetoni toi minut huipulle.  Jatkoin 190 wattin palautusta  hyvää haipakkaa alamäkeen määrätyn ajan ja pysähdyin sitten odottelemaan PK-sykkeillä ajanutta Aria. Yhdessä jatkoimme lounaalle Coursegoulesin kylään. Koska paikallinen ravintola hyväksyi ainoastaan käteistä, jätin Arin varaamaan pöytää ja jatkoin etsiskelemän pankkiautomaattia. Ei löytynyt. Sen sijaan törmäsin De Rosaan, jonka omistaja nautti jäätelöä poikaystävänsä kanssa läheisen kahvilan terassilla.

IMG_0976Onneksi Arin käteisvarat riittivät kustantamaan meille kummallekin kevyen lounaan kyytipoikineen. Matka jatkoi upealla maisemakierroksella takaisin Venceen ja sieltä edelleen perusleiriin jo tuttua reittiä.

IMG_0983

Maanantai 11.4.

day 4 routeViimeinen leiripäiväni alkoi suurin odotuksin. Nousimme Arin ja Jukan kanssa aluksi upeaan Saint-Vallier-de-Thieyn kylään maisemia ihailemaan. Horisontissa siinsivät upeat reitit, jotka jäisivät osaltani vain haaveeksi. Pojat ehtivät ne kuitenkin loppuviikosta kokemaan.

IMG_0995Paistattelimme päivää ja jatkoimme leppoisaan tahtiin kohti Caussolsia, kunnes havaitsin etupyöräni vuotavan ilmaa. Omaa tyhmyyttä, kun olin lähtenyt loppuun ajetulla tuubirenkaalla matkaan. Ei auttanut muu kuin pysähdellä sopivin väliajoin pumppaamaan lisää ilmaa renkaaseen ja sitten kiriä kaverit taas kiinni.

IMG_1008Ensimmäiseltä päivältä tutuksi tulleessa Gourdonissa pysähdyimme lounaalle. Tällä kertaa alempana sijaitsevaan ravintolaan. Se osoittautui oivalliseksi.  Lounaan päätyttyä havaitsin, että renkaan tyhjentymisen lisäksi espanjalaisen Orbea-pyöräni takavaihtajan vaijerin ohjauskiinnike oli aterioinnin aikana irronnut rungosta. Kolmas kerta. Ensimmäisellä kerralla pyörä toimitettiin tehtaalle korjausta varten. Toinen korjaus tehtiin Velosportissa. Mutta nyt kävi ilmeiseksi, ettei tuo design kestäisi millään liimauksilla.

IMG_1015Käytössä oli nyt reikäkuminen kaksivaihteinen maantiekiitäjä. Perusleiriin oli jäljellä oleellisesti alamäkeä. Se sujui alentuneista rengaspaineista huolimatta kunnialla. Mäen alla Cafe du Cyclisten terassilla oli sitten tilaisuus keskustella Arin ranskalaisen Lookin, Jukan italialaisen Colnagon ja oman espanjalaisen Orbeani meriiteistä. Suoraan sanoen turha keskustelu, sillä johtopäätökset ja toimenpiteet olin toteuttanut jo edellisenä kesänä.

Tämän jälkeen ei omalta osaltani ollutkaan leiristä jäljellä muuta kuin katkeransuloinen illallinen ja aamun ajomatka Nizzan lentokentälle. Kyydissä olivat nyt vain omat tavarani, joten pääsin istumaan oikein takamatkustajan istuimelle. Norwegian kiidätti minut aikanaan kotimaahan. Citroën taas palautti toverit takaisin perusleiriin ja kohti uusia seikkailuja.

IMG_1025 IMG_1027

 

 

 

Kategoria(t): Matkakertomus, Uncategorized | Kommentoi

Ja aurinko nousee

01acb7d35d0328f87dea4827d9b29da92f1fbc1d09

Andalucia!

Oli herännyt epäilys että aurinko on sammunut. Ei ole. Se vain on lainassa Espanjassa. Ja mahdollisesti eteläisellä pallonpuoliskolla. Yhtä kaikki, Suomessa sitä ei ole viime aikoina juuri näkynyt. Ja siksi Miksun ja Laten kanssa suuntasimme Malagan seudulle juuri kun pimeys oli ottaa valtaansa.

heatmap

Ajetut reitit sinisellä

Suunnitelma ja toteutus pähkinänkuoressa: Norvegianin lennot perjantai-iltana Malagaan, jossa majoittuminen pyörävuokraamon läheisessä hotellissa. Aamulla pyörien nouto ja lyhyt tutustumislenkki Malagaa ympäröivillä kukkuloilla. Tavaroiden nouto hotellilta, juna Fuengirolaan ja reppuselkäinen pyöräily vuokraamallemme talolle Calle Mijasissa. Sunnuntaina koko päivän PK-lenkki Rondan kautta. Maanantaina pitkähkö lenkki palauttavilla sykkeillä El Chorroon ja takaisin. Tiistaina pikainen aamulenkki lähimaisemissa, kimpsut kasaan ja  paluu päinvastaista reittiä: pyöräily Fuengirolaan – juna Malagaan – pyörien palautus vuokraamolla – juna lentoasemalle. Kotiin ja töihin.

Ruuviajo

018f59f68330ebecd834215086602af5d5849aacd4

Malagan pyörävuokraamon edustalla

Malagan hotellivalintamme osoittautui oivalliseksi. Buffa-aamiaisesta riitti Latelle apetta normin mukaiset pari hevoskuormallista, ja pyörävuokraamo oli lyhyen kävelymatkan päässä. Saimme allemme kuiturunkoiset Ultegra-varustellut BH-merkkiset idän ihmeet. Tasaisella ihan ajettavat, mutta etenkin alamäessä melko arvaamattomat.

Mutta aurinko! Sitä imimme ensi metreistä tutustumislenkillämme, joka suuntasi Malagasta pohjoiseen. Heti alku oli reipasta nousua, ja Miksun piti muistutella muidenkin mieliin Matin ennustus säntäilevästä sonnilaumasta. Hapot pysyivät sen jälkeen aisoissa. Reitin suhteen riitti arpomista, ja suunniteltu 30 km lisälenkki jäi löytymättä. Siis jouduimme tyytymään maltilliseen n. 60 km lenkkiin, jotta ehtisimme ottamaan talon haltuumme sovitusti viiden-kuuden välillä.

01ed9070a6a976bccbeee6d9d2debf303e8fcacf39

Jatkuvaa arpomista

malaga

Juna-asema oli sopivasti kivenheiton päässä hotellistamme. Pyörät kulkivat junassa oivallisesti, ja matka Fuengirolaan maksoi kolmisen euroa. Junamatkan kohokohta oli juoksijalegenda Juha Väätäisen tapaaminen. Nyttemmin hän toimii menestyksekkäänä kuvataiteilijana ja on Fuengirolan suomalaisyhdyskunnan luusereista poiketen täysin assimiloitunut espanjalaiseen yhteiskuntaan.

Franckin puutarha

018e1f9d629d1a13899861ebf7566d7a12228ff994

Miksu saapuu

Tähän vuodenaikaan ei majoitus aurinkorannikolla paljon maksa. Siksipä olimme panostaneet villaan, jossa riitti joka iikalle oma makuu- ja kylpyhuone. Yksi kammari ja kunkin parivuoteen puolikas jäivät vielä tyhjiksi. Sydämellinen isäntämme Franck tuli iltakuudelta sovitusti avaamaan portin ammattipuutarhureiden hoitamille tiluksilleen. Kävi ilmi, että hän omisti kaikki alueen puolen tusinaa huvilaa ja asusteli yhdessä niistä. Omamme sijaitsi oivallisesti ylärinteessä, mikä takasi upeat iltanäkymät Välimerelle. Gibraltar ja Marokko erottuivat selvästi auringonlaskun suunnassa.

Rondan etappi

Sunnuntaiaamu toi ensimmäisen kokonaisen ajopäivän. Päivänvaloa riitti aamukahdeksasta iltakuuteen. Se soi tilaisuuden sopivasti tauotettuun 170 km lenkkiin rauhallisilla PK1-2 sykkeillä.

01966ad9633dc759cb4f58b72cf3e0b465696f8499

Highway A7

Alkumatka taivallettiin aamuhämärissä hyvää haipakkaa rantaviivaa seuraillen A7-valtatietä pitkin. Varhainen pyhäaamun ajankohta rauhoitti baanan normaalisti kovin vilkasta liikennettä. Pian saimmekin havaita, että olimme innoissamme ajaneet liittymämme ohi. Ja että väylä oli muuttunut moottoritieksi. Se selitti ohittavien autojen yltyneet tööttäykset. Pienen karttasession jälkeen totesimme, ettei ollut muuta neuvoa kuin ottaa pyörät kantoon ja tunkeutua moottoritietä reunustavan piikkipensaikon läpi läheiselle nähtävästi eläimille tarkoitetulle ylikulkusillalle ja toivoa että sinne johtaa edes jonkinlainen tie. Näin kävikin, ja alun kinttupolku muuttui pian soratien kautta asvaltiksi. Matkamme sai pienen lisäharhailun jälkeen oikean suunnan ja vauhdin.

011999be7ee260e2c3d38d388ad7e994ae1cef041a

Evästauko ennen Rondaa

Suuntasimme pohjoiseen kohti sisämaassa nousevia vuoria. Pilvettömälle taivaalle noussut aurinko alkoi lämmittää selkiämme siinä määrin, että saimme pian pysähtyä kuorimaan liivit, hihat ja lahkeet pois nousun ajaksi. Se sujui sovitun maltillisesti nautiskellen. Vähän ennen Rondaa pysähdyimme tekemään selvää takataskussa kulkeneista tuhdeista eväspatongeista.

 

01f632717614a6f5ac7581013b23411b867382f8a7

Rondan rotko

01cfd6a416172da8566e6c2c25db556668a40dc415

Mahtisonnit

Rondan historiallinen kaupunki osoittautui maineensa veroiseksi ja kaiken vaivannäkömme arvoiseksi. Kuuluisuudet kuten Hemingway ja Orson Welles ovat viettäneet siellä pitkiä aikoja. Kaupungin jakaa kahtia Guadalevin-joki, joka on muovannut El Tajo-kanjonin toistasataa metriä kohoavine pystysuorine seinämineen. Hemingwayn kerrotaan lainanneen Kenelle kellot soivat -kirjaansa sisällissodan aikaiset rotkoon heittämällä tapahtuneet teloitukset. Hemingwayhan ihannoi myös härkätaistelua, ja siihenkin Ronda on oivallinen valinta. Monet pitävät sitä nykyaikaisen (eilisen?) härkätaistelun kotina.

Loppulenkki Rondon  jälkeen oli leppoisaa ajelua kumpuilevassa maastossa. Moneen otteeseen tuli mietittyä, miten hienoa on ajaa näiden kavereiden kanssa. Yhdessä on taitettu matkaa tuhansia kilometrejä, valloitettu kymmeniä vuoria, hikoiltu piinallisia spinning-tunteja ja rimpuiltu pyöräkisoissa. Joka miehellä tuntui kunto, ajotyyli ja menohalu osuvan yksiin niin, että ajettiin ikään kuin yhtenä kulkuneuvona. Paitsi tietysti Miksun iskuyritysten aikana. Ensimmäiselle varsinaiselle ajopäivälle kertyi mittariin 170 km vaakasuoraan ja 3 km nousua.

Franckin puutarhaan palasimme kuuden maissa juuri sopivasti ennen auringonlaskua. Lämmitetty (+25C) uima-allas tarjosi ajopäivän päätteeksi luksusta kolottaville lihaksille. Miksu ja Late jäivät rentoutumaan talolle. Itse suuntasin taksilla Fuengirolaan tapaamaan siellä talvet majailevaa täti-Eeppoa.

El Chorron etappi

el chorroMaanantaiaamuna herätys soi sovitusti kello puoli seitsemän. Ei olisi pitänyt sortua pihviin eikä varsinkaan viiniin tädin kanssa illallisella. Lykkäsin herätystä härskisti puoli tuntia eteenpäin. Alakertaan suoriuduttuani Miksulla oli jo kahvi, kananmunat, pekoni, puuro  ja mitä kaikkea valmiina. Ja Late hyvää vauhtia tankkaamassa energiavarastojaan ennakoiden päivän 7000 kilokalorin kulusta. Ei oikein maistunut mutta pakko oli yrittää jotain närppiä.

019c2d6cafe3062ac0da999ad103cf9d7e2775de62

Ei näytä 25%:lta mutta saa käydä kokeilemassa

0119573dc70643b91c8fdf81cd41675f9e4df5d426

Omat rosmariinit mukana

Onneksi edellispäivän retki vaati aloittamaan palauttavilla sykkeillä. Ja onneksi aloitus ja päivä muutenkin olisi enimmäkseen tasamaata. Paitsi se El Granden lähellä oleva 12% mäkien reunustama laakso, jonka kautta jouduimme ajamaan joka juuttaan päivä. No, sen jälkeen ajeltiin leppoisasti palautellen. Kunnes saavuimme Alloran kaupungin alarinteille. Alunperin oli tarkoitus ohittaa kaupunki sinne poikkeamatta. Sen verran uljas näky se oli korkealla mäen päällä seisovine arabialaisine linnoituksineen, että oli sittenkin aivan pakko poiketa päiväkahville. Kaupungin portilta alkoi pitkä 25%:n nousu torille, jolla oli käynnissä markkinat. Laten kanssa totesimme, että pari vuotta aiemmin olisi meiltä vasta-alkajilta tuo mäki jäänyt nousematta. Nytkin saimme hädin tuskin pidettyä pyörät liikkeessä.  Pienen pyöriskelyn jälkeen löytyi kaupungin aurinkoinen keskustori ja sen laidalta oivallinen kahvila. Pöytäseuramme kanssa vain ei tahtonut  oikein yhteistä kieltä löytyä.

Nyt oli tullut löysäiltyä jo siinä määrin, että oli pakko kiristää tahtia, jotta ehtisimme El Chorroon ja läheisille järville sekä vieläpä takaisin talolle ennen pimeän tuloa. Päiväkahvi oli kohentanut oloakin sen verran, että pyörittely sujui kumpuilevassa maastossa ihan jouhevasti. El Chorron padolla jouduttiin arpomaan suunnitelmaa hetken. Mittarissa siinä vaiheessa 65 km, ja takaisin kotiin siis vähintään saman verran. Todettiin, että pohjoisessa sijaitsevien järvien kierto ei enää onnistuisi. Päätettiin kuitenkin ajaa niiden suuntaan sen verran kuin tuntuisi hyvältä.

0127a1cff3104b1e818e5089b58859bac1fb22665c

El Chorro

Erinomainen päätös. Vajaan kymmenen kilometrin päässä tulimme El Chorron kanjonin jyrkänteille. Näkymä oli henkeäsalpaava. Late vanhana kalliokiipeilijänä varsinkin oli aivan haltioissaan. Paikka on ehkä Euroopan kuuluisin kalliokiipeilyseinämä. Aikamme äimisteltyämme havaitsimme, että pienet pisteet jyrkänteen alla lähes joen rajassa olivat itse asiassa kaksi kiipeilijää. Jatkoimme upouutta päällystettyä serpentiinitietä, kunnes saavutimme ensimmäisen tavoittelemistamme järvistä. Päätimme lähteä kiertämään sitä riskeeraten vielä 15 km lisäyksen päivämatkaamme. Järven itäpään padoilla kuitenkin tajusimme, että karttaan merkitty järven kierto onnistuisi vain jalkapatikassa. Siispä pyörät ympäri ja takaisin osin paluureittiämme. Matkaa kertyi vajaa 160 km.  01c1b979c8d1a9782437a0d9f966b66677bb0d1824

 

Oienin etappi

01f1bde927b524bb099db950a6d86683a1baa46520Tiistaiaamuna oli aikaa vielä viimeiseen fiilistelyyn. Teimme kaunismuotoisen n. 60 km lenkin. Aloitus tutuksi käynyttä A7:aa länteen vilkkaassa työmatkaliikenteessä. Pidimme yllä reipasta vauhtia, jotta pääsisimme nopeasti nousuun ja vähän pienemmälle A355-tielle. Sekään ei kovin pieni tie ollut. Niinpä tilaisuuden tultua poikkesimme pikkutielle ja laskeuduimme Oienin kylään, mistä upea nousu serpentiinitietä takaisin A355:lle.  Sen jälkeen ajettiinkin loivasti lasketellen melkoista haipakkaa. Kerrankin oli vetäjän paikka kaikkein mieluisin: ainoastaan siinä pystyi pyörittelemään sen verran että pysyi lämpö jäsenissä. Peesaavilla menivät reidet totaalisen jumiin viimassa ja vuoren varjon lähelle nollaa viilentämässä aamuilmassa.

oienAamun lenkki ja sen jälkeiset lähtötoimet sujuivat lähes minuuttiaikataulussa. Talolle saavuttiin klo 11, pikainen suihku ja vaatteiden vaihto. Franck saapui sovitusti tarkalleen 11:30 lähtötoimia ja –kuvia varten. Sitten olikin enää jäljellä pyöräily A7:aa pitkin Fuengirolaan, junalla Malagaan pyöriä palauttamaan ja lentoasemalle.

01247bb47ab5942e57f32f3e153ee6616415ac116f

Kategoria(t): Matkakertomus | Kommentoi

Haute Route Pyreneet – päivä 7.

Tästä motivaatiota treenaamiseen. Huh-huh! Ei voi kuin nostaa hattua. Kovia äijiä. Ja hulvattoman soljuvaa tekstiä vieläpä.

Perjantaikokin blogi

Perjantai 21.8.2015 – vihdoin maalissa kautta teknisten vaikeuksien.

PYREN_StageMaps2015-07_2000Pyrenees_Profile_Base7-01-01_1000px

Jos jokin asia tällä viikolla on ollut helpompaa kuin viime vuonna, niin aamuheräämiset. En tiedä miksi, mutta muistan viime vuonna, että viidentenä päivänä olin aivan rikki 5.30 herätyksiin. Toisaalta tänä vuonna kaikki hotellit ovat olleet lähempänä kisakylää eikä siirtymiin ole tarvinnut ensimmäistä aamua lukuun ottamatta varata puolta tuntia.

Tänäänkin startti oli käytännössä parvekkeemme alapuolelta. Siksi tulikin kiire.

Hotellimme Le Majestic. Hotellimme Le Majestic.

On hämmentävää, että Le Majestic –nimisessä hotellissa tuntuu olevan majesteettiset puitteet, mutta mikään ei siltikään toimi. Tullessamme ei hissi toiminut. Onneksi pyöräilijät pitävät kiipeämisestä – ja todella painavien kassien raahaamisesta erittäin rankan päivän jälkeen. Nettiin pääsi ilman salasanaa, mutta se ei toiminut. Ja aamulla hotellin väelle tuli täytenä yllätyksenä, että heillä on 200 pyöräilijää kylässä, jotka kaikki syövät mysliä, jota he olivat laittaneet tarjolle. Kaikki astiat olivat loppu, kun saavuin aamiaiselle, joten meinasi tulla kiire starttiin. Ja tulikin.

Ehdin kuitenkin paikalle paria…

View original post 780 more words

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Laahusankkurina Merialpeilla

WP_20150812_002

Näkymä Col des Champsilta

Tämän kesän lomasuunnitelmat heittivät häränpyllyä. Redmondista määrättiin pakollista puuhaa heinäkuuksi. Siispä vihreää talvea vietettiin pääasiassa toimistolla. Jonain iltana kotona takkatulen ja Eurosportin TdF-lähetyksen  ääressä kohmeisia jäseniä sulatellessamme syntyi Pojan kanssa unelma aurinkoisista pyörälenkeistä Meri-Alpeilla eli Nizzan seudun vuoristossa. Hänellä oli suunnistuksen alkukausi mennyt pipariksi jalkapöydän rasitusmurtuman vuoksi. Pyöräily oli löytynyt korvaavaksi harjoitteeksi. Vieläpä siinä mittakaavassa, että oli jo kyseenalaista vieläkö isästään olisi lenkkiseuraksi. Matkat kuitenkin varattiin. Majapaikaksi valikoitui Castellane, koska Tour de France sattui ajamaan kaupungin läpi tänä vuonna. Ympäristön maisemat ja tiet näyttivät taivaallisilta.

WP_20150813_14_30_54_Pro

Notre-Dame du Roc hallitsee Castellanen kaupunkikuvaa

Kohteeseen matkattiin jo legendaarisella prof. E:n reseptillä. Konsepti olisi sallinut seurueeseen kolmannenkin jäsenen,  olimmehan vielä varanneet hotellista majoituksen kolmelle hengelle. Erinäisten sattumusten vuoksi matka toteutui lopulta Pojan kanssa kahdestaan. Onneksi, sillä perillä hotellilla palautui mieleen, että ranskalainen kolmen hengen majoitus tarkoittaa yhden hengen huonetta, johon on kapean parisängyn lisäksi ahdettu kolmas hädin tuskin nukuttava peti. Castellaneen pimeällä ajaminen oli vaikuttava kokemus. Kaupungin päälle pari sataa metriä pystysuoraan nouseva kalliopaasi ja sen päällä olevan kirkon (Notre-Dame du Roc) juhlavalaistus kajastivat jo kaukaa.

Ajopäivä 1 – Löysät pois

  • Ajokilometrejä: 141,5
  • Nousumetrejä: 1.957

Day1route

Päivän valjettua oli aika pikaisesti katsastaa Castellanen keskustaa. Nykyään kaupunki sijaitsee 724 metrin korkeudessa, mutta alkujaan se on perustettu maisemaa hallitsevan kalliopaaden päälle suojaan vihollisten  hyökkäyksiltä.

WP_20150809_11_30_58_Pro

Lac de Castillon

Sunnuntaiaamu oli nyt rauhallinen alakaupungissakin, joten paneuduimme kasaamaan kuljetuslaukuista kaivamiamme pyöriä.  Ja sitten matkaan. Edelliset päivät olivat kuluneet työn tohinassa ja matkavalmisteluiden merkeissä. Niinpä tien päälle päästyä innollamme ei ollut mitään rajaa. Suuntasimme Castellanesta pohjoiseen. Aluksi Lac de Castillon -järvelle ja sen rantaviivaa seuraillen pohjoiseen. Reitin olimme aamulla suunnitelleet GarminConnect -palvelussa ja ladanneet  Edge 800 -laitteeseeni. Suunnistaminen aivan pikkuteitäkin pitkin sujui näin tosi helposti. Paperi- ja kännykkäkartat olivat kuitenkin takataskussa varmistamassa silloin kun muutaman kerran heräsi epäilys Garminin antamia ohjeita kohtaan.

WP_20150809_13_49_38_Pro

Lounastauko ja sateensuoja Barremessa

Sääksi oli luvattu puolesta päivästä lähtien rankkoja ukkossateita. Onnekkaasti reittimme vältti lounasaikaan asti sadekuurojen alueet. Pysähdyimme syömään Barrèmeen. Juuri oikeaan aikaan, sillä alkuruokia pöytään kannettaessa puhkesi rankkasade. Myräkkää kesti jälkiruokakahviin saakka. Sen jälkeen suoriuduimme matkaan, edelleen pilviä väistellen. Lounaalla oli vahvistunut päätös pidentää lenkkiä ajamalla Digne-les-Bainsiin ja valloittaa ensimmäinen kunnon vuoristosola Col du Corobin. Tässä viimeistään tuli tutuksi loppuviikon teema: Poika painaa edellä ja isä laahaa ankkurina perässä yrittäen pitää hapot ja sykkeet jotakuinkin aisoissa. Koska oli kyseessä ensimmäinen etappi, sykkeet nousivat kiitettävästi, ja valtaosa matkasta sujui VK-alueella, usein anaerobikynnyksen tuntumassa.

Paluumatkalla Barremen ohitettuamme pidimme yllä hyvää vauhtia ison tien kohtuullisen tasaisella tieosuudella Viimeinen nousu yli kilometrin korkeuteen otti aika koville, joten lopun n. 10 km. laskettelu Castellaneen oli tervetullut helpotus.

Ajopäivä 2 – Verdonin rotko (Les Gorges du Verdon)

  • Ajokilometrejä: 148,5
  • Nousumetrejä: 2.653
WP_20150810_12_23_00_Pro

Verdonin rotkoa

Day2routeCastellane sijaitseee Verdon-joen varrella. Pian kaupungin jälkeen etelässä joki painuu aikanaan muovaamaansa Gorges du Verdon -rotkoon. Se on Euroopan merkittävimpiä luonnonnähtävyyksiä ja vetää vertoja Grand Canyonille. Rotkon seinämät nousevat paikoin 700 metrin korkuisina jotakuinkin pystysuoraan. Rotko päättyy Lac de Sainte-Croix-tekojärveen.

WP_20150810_17_32_53_Pro

Matkan teema tuli tutuksi viimeistään toisen päivän aikana

Reittimme suuntasi alkuun rotkon eteläreunaa noudattelevalle tielle. Jotenkin olisi voinut luulla, että rotkon reunan ajaminen olisi ollut pysyttelyä suunnilleen samalla korkeuskäyrällä. Todellisuudessa reitti oli jatkuvaa ylä- ja alamäkeä, joten lounaspaikkaamme Aiguinesiin saavuttuamme olimme jo melko väsyneitä, erityisesti kun edellisen päivän intoilun tuottamat hapot painoivat jaloissamme. Lounaalla päätettäväksi oli sovittu, jatkammeko reittiä tekojärven kierrolla vai jatkammeko suoraan pohjoiseen. Ruoka ja virvokkeet rohkaisivat mieltä siinä määrin, että päätös kypsyi kiertoa puoltavaksi (matkaa n. 60 km lisää).

Alkupätkä olikin helppoa laskettelua. Järven länsiranta taas tasaisen junnaavaa lievää nousua nyt lämpimässä rankkasateessa valtavien laventelipeltojen läpi. Kukinta oli jo pääsääntöisesti ohi, ja sato korjattu. Kosteus kuitenkin irrotti jäljelle jääneistä varsista ja muusta kasvullisuudesta voimakkaan tuoksun, jonka keskellä polkeminen oli elämys.

Järven pohjoispään jälkeen reitti nousi taas tuskaisesti seurailemaan rotkoa. Tällä kertaa tietenkin pohjoisreunan tietä, jota olimme aiemmin tänä kesänä ajaneet autolla Siipan kanssa palatessamme Mont Ventouxin maisemista Nizzaan.

Ajopäivä 3: Castellanesta itään ja Entrevaux

  • Ajokilometrejä: 149,8
  • Nousumetrejä: 3.130

Day3route

Kolmannen ajopäivän aluksi suunnattiiin Verdon-joen vartta suoraan itään ja sitten läheisen Lac de Cahaudannen tekojärven rantaviivaa koilliseen. Aamu oli aivan upea, järvi käsittämättömän hienon smaragdinvihreä ja olo virkeä.

Järveltä lähdimme Pojan kanssa yhtä tahtia Col Saint Barnabén nousuun. Jalat tuntuivat toimivan, ja nousu edistyi mielestäni mukavasti. Kunnes Poika kysyi pahastuisinko, jos hän nykäisisi huipulle omaan tahtiinsa. No ei, mikäpäs siinä. Ja jo seuraavasta mutkasta Poika oli hävinnyt näkymättömiin. Mielestäni pidin yllä ihan hyvää nousutahtia. Vaan eipä hellinnyt matkalle osuneen pikkukylän asukkailta taputuksia ja Allez-allez! -kannustuksia, kuten pojalle oli käynyt. Strava-tilasto kertoo syyn: oma sijoitukseni segmentillä 141. keskinopeudella 14,1 km/h ja Pojan neljäs 20,7 km/h keskarilla. Isänsä komppaaminen alarinteillä ilmiselvästi maksoi KOM:in.

Reitin käännepisteeksi ja lounaspaikaksi olimme suunnitelleet Entrevauxin kaupungin. Jo puolimatkassa sinne vesipullomme olivat tyhjenneet siinä määrin, että nousimme pienen koukkauksen reitiltä Saint-Aubanin kylään. Paikka oli pormestarin (Mairie) toimistoa lukuunottamatta täysin kiinni, joten kahvin ja virvokkeet saimme unohtaa. Vesipullot sentään saimme täytettyä pormestarin WC:n hanasta. Pian jätettyämme tuon tuppukylän tie laski käsittämätömän hienoon joen muodostamaan rotkoon.

WP_20150811_008

Saint Aubanin jälkeen tie (D221A) vei rotkon reunaa upeiden kalliomuotojen läpi

 

Entrevauxiin saavuimme etelästä korkealta kaupungin yläpuolelta. Tieltä avautui hieno yleisnäkymä kaupunkiin. Sen keskiaikainen vanhakaupunki sijaitsee Var-joen mutkan sisällä. Vanhasta kaupungista nousee yläpuolista vuorenrinnettä pitkin muuri, joka johdattaa linnoitukseen korkealle huipulle kaupungin yläpuolelle.

WP_20150811_027 (2)

Entrevauxin keskiaikainen kaupunki ja linnoitus

WP_20150811_035 (2)

 

Nautimme oikein maittavaa lounasta keskustorin laidan ravintolassa ja täytimme vesipullot viereisestä suihkukaivosta. Seuraava etappi täysin vatsoin D911-tietä olikin nimensä veroinen: heti kärkeen muutama sata metriä 16% nousua.  Loppumatkalle sitten korkeusvaihtelua taas osui riittämiin: alimmillaan laskettelimme 400 metriin ja pian taas nousimme yli kilometrin korkeuteen. Kaikkiaan nousumetrejä kertyi yli 3100, joten illalla tunsimme tehneemme jokseenkin kohtuullisen urakan.

 

Ajopäivä 4:  Totaalinen romahdus

  • Ajokilometrejä: 79,0
  • Nousumetrejä: 2.115

Day 4 route

Keskiviikko oli viimeinen täysi ajopäivä. Poika oli jo Suomessa päättänyt, että vähintään yhtenä päivänä täytyy päästä pohjoisemmaksi yli 2 km korkuisille huipuille. Col d’Allos vaikutti sopivalta. Olihan yksi Tour de Francen etappi ajanut sen kautta tänä kesänä.  Samalla voitaisiin napata pari muutakin vastaavan korkuista kukkulaa. Sentään oli realismia sen verran, että ajoimme autolla n. 50 km lähemmäs noita mäkimaastoja ja aloitimme pyöräilyn Colmarsin kaupungista.

WP_20150812_13_05_30_Pro

Pakko pysähtyä ottamaan kuva..

Jalat tuntuivat lyijyltä ja olo piestyltä heti ensimmäisessä jyrkähkössä mäessä kohti Col des Champsia . Poika jaksoi aikansa raahata hiipunutta kapteeniaan ylös mäkeä, mutta kyllästyi lopulta ja nykäisi huípun alppiniityille odottelemaan ja maisemia ihailemaan. Ehkä varttia myöhemmin moninaisten tekosyiden varjolla tekaistujen pysähtymistarpeiden jälkeen saavuin hänen seurakseen. Nautimme lounaaksi paidan takataskussa tuomamme patongit, jotka olimme täyttäneet aamulla Castellanen markkinoilta hankituilla lammasmaitojuustolla ja kuivatulla sianfileellä.

WP_20150812_13_22_10_Pro

Helppo hymyillä vartin kaulan turvin..

Col des Champsin 2.200 metristä laskimme kilometrin korkeuteen Saint-Martin-d’Entraunesin  kylään, jossa tankkasimme virvoitusjuomia ja vettä. Sitten nokka kohti seuraavaa huippua 2300 metriin. Nousun puolivälissä alkoivat minulla todelliset vaikeudet. Vauhti hiipui alle 10 km:iin tunnissa eivätkä sykkeet millään nousseet  edes PK2-alueelle. Meno oli kuin tervassa. Yritin syödä ja juoda, mutta olo vain heikkeni. Ehkä 1900 metrissä alkoi huimata ja näkö hämärtää siinä määrin että oli pakko pysähtyä ja tunnustaa että kolmas mäki eli Col d’Allos jää minulta väliin. Sovittiin Pojan kanssa että hän ajaa omaan tahtiinsa huipulle, sieltä alas Barcelonetten kaupunkiin ja edelleen Col d’Allosin yli hakemaan autoa lähtöpisteestämme. Minä taas sinnittelisin huipulle ja ajaisin alas Barcelonetteen odottamaan hänen paluutaan.

Näin tehtiin. Huipulle päästyäni minulla oli jäljellä vain helppo lasku kaupunkiin ja mukava tuokio terassiravintolassa useammankin palautusoluen merkeissä. Poika sen sijaan pinnisteli viimeisen vuoristosolan yli ja ajoi sitten autolla samaa reittiä takaisin Barcelonetteen. Col d’Allosin tie vain oli todella kapea ja mutkainen ja siis autollakin hidas. Joten terassituokioni venyi usean tunnin mittaiseksi.  Koska tuossa vaiheessa kello oli jo iltakahdeksan, päätimme nauttia illallisen Barcelonettessa ja ajaa n. 100 km matka hotelliimme yötä myöden. Perillä olimmekin vasta puolen yön jälkeen.


WP_20150812_16_10_14_Pro

Tuskien taivalta, mutta näiden näkymien takia kannattaa kärsiäkin

 Ajopäivä 5: Viimeiset fiilistelyt

  • Ajokilometrejä: 39,3
  • Nousumetrejä: 781
WP_20150813_14_56_53_Pro

Castellanen kaupunkia Rocin näkökulmasta

Day5 routeOlimme laskeneet, että meidän pitäisi lähteä ajelemaan Nizzaan klo 16:n aikoihin ehtiäksemme hyvin klo 20 alkavalle lennollemme.  Aamupäivällä olisi siis aikaa johonkin aktiviteettiin, ennen kuin olisi aika pakata pyörät laukkuihin. Castellanen seutu on oikea puuhamaa: pyöräilyn ohella tarjolla on kaikenlaisia seikkailuaktiviteetteja: melomista, raftingia ja canyoningia. Näitä palveluita tarjoavia yrityksiä on pääkadun varrella vieri vieressä. Odottelimme niiden aukeamista klo 9:ään, ja kävimme kysymässä canyoning-mahdollisuuksia parista liikkeestä. Kaikki täyteen buukattuja. Oli siis helppo päätös valita pyöräily myös viimeisen päivän lajiksi.

Edellisen päivän vaivat olivat tipotiessään ja ajaminen tuntui jälleen nautinnolliselta. Pulssi nousi helposti VK-alueelle, ja tuntui helpolta pitää se siellä. Valitsemamme reitti osoittautui aivan oivalliseksi ja juuri päätösverkaksi sopivan mittaiseksi. Perille päästyämme kiipesimme vielä jalan kaupungin yläpuoliselle kirkolle ihailemaan sieltä avautuvaa näkymää. Sitten takaisin hotelliin lounaalle, pyörien ja auton pakkaus, uintipyrähdys tekojärvellä ja auton nokka kohti Nizzaa.

WP_20150813_14_55_46_Pro

Notre-Dame du Roc ja Notre-fils de la Montagne

 

Kategoria(t): Matkakertomus, Uncategorized | Avainsanat: , , , | 2 kommenttia

Viisi nousua Mont Ventouxille

IMG_0651

Hyvä aikomukseni oli dokumentoida huhtikuisen Provencen-matkan kaikki etapit. Aikeeksi jäi paria postausta lukuunottamatta. Juhannuspäivästä alkanut uusi reissu samoihin maisemiin elvytti muistia sen verran, että ajattelin summata ainakin kohokohdat kummastakin matkasta samalla kertaa. Aloitetaan tietenkin Provencen Jättiläisestä. Näillä kahdella visiitillä olen nyt muutaman kuukauden sisällä kivunnut sen huipulle viidesti. Kaikki kerrat kovin erilaisia.

Ensimmäinen nousu

IMG_0629Ensimmäinen kerta starttasi Bedoinista tiistaina. Lähdettiin yhdessä Jukan ja Arin kanssa, mutta koska  heillä kokeneina Ventouxin huiputtajina ei ollut tarvetta pitää kummempaa kiirettä, poljin edellä yksikseni. Lähdettäessä ei ollut täyttä varmuutta, sallisivatko lumiolot huipulle nousun. Malaucenen reitti olikin vielä poikki, mutta Bedoinin suunnasta pääsi perille asti. Keliolot olivat mitä hienoimmat: pilvetön ja lähes tuuleton sää. Huipullakin asteita yli 20.

Bedoinin reitti on Ventouxin maantienousuista kuuluisin ja varmaan vaativin. Alun n. 5 km loivahko  lämmittelynousu kylästä läpi viini- ja hedelmätarhojen muuttuu kuin leikaten saavuttaessa metsän alarajalle. Heti ensimmäisestä serpentiinistä nousukulma jyrkkenee 10-11%:iin. Niissä tai isommissa lukemissa jatketaan sitten seuraavat 15 km metsän siimeksessä enimmäkseen pitkiä suoria siivuja.  Metsäosuus tuntui ensikertaisesta aivan loputtomalta. Turha oli odottaa, että seuraavan mutkan takana helpottaisi tai metsäosuus loppuisi. Onneksi olin siihen kokeneempien neuvomana jotenkin osannut varautua. Jukan opin mukaan ainoa keino selviytyä metsäosuudesta on asennoitua niin, että se ei lopu ikinä!

WP_20150414_14_30_38_ProHeti metsärajan yläpuolella on Chalet Reynardin kahvila-ravintola. Sivuutin sen pysähtymättä ja jatkoin viimeisten viiden kilometrin nousuun keskellä kuuluisaa Ventouxin huipun kuumaisemaa pitkin keltamustien aurauskeppien viitoittamaa tietä. Alkuun tuo pätkä tuntui metsäosuuden jälkeen tosi helpolta: jyrkkyyttä siinä onkin enimmäkseen vain 6-7%. Ja nyt oli tuuria, sillä kammottavista Ventouxin Mistral-tuulista ei ollut tietoakaan. Suunnilleen Tom Simpsonin muistomerkiltä alkaen taas jyrkkenee. Jos on vetänyt alkupätkän tunnollisesti, etiketin mukainen poseeraus lähellä huippua vartoville kaupallisille valokuvaajille vaatiikin vähintään kunnon irvistyksen. Kuuluu nimittäin asiaan tulla kuvatuksi isolla limpulla putkelta vetäen.

WP_20150414_14_54_40_ProAri ja Jukka karauttivat huipulle vajaan tunnin odottelun jälkeen. Lähdimme sitten laskuun samaa reittiä takaisin. Ajettiin kimpassa niin, että Ari sai laskusta suurimman osan tallennettua GoPro-kamerallaan. Alun avoimessa maisemassa saimme nautiskella vauhdikkaista kurveista hyvän näkyvyyden turvin. Metsäosuudella taas pääsimme jyrkillä suorilla yrittämään huippunopeuksia. 75 km/h ylitettiinkin useaan otteeseen, mutta kahdeksan kympin raja taisi jäädä toistaiseksi rikkomatta.

WP_20150414_14_54_49_Pro

Toinen nousu  ja varsinkin lasku – the Beast of Provence

IMG_0843Nizzan seudulla asusteleva Peksi liittyi joukkoomme keskiviikkona aikomuksenaan kerätä kokoelmaansa muutamia uusia vuoristosolia ja kivuta Ventouxin huipulle traikilla. Siis sellaisella kolmipyöräisellä kummastuksella, jota poljetaan makaavassa istuma-asennossa. Läksin Beaume-de-Venisen majapaikastamme matkaan kymmenen aikaan. Peksi vajaan tunnin myöhemmin. Ari ja Jukka jäivät päiväksi ajelemaan alarinteille.

Reitti oli sama kuin toissapäivänä. Mutta vuorta ei samaksi tunnistanut. Vaikeudet alkoivat metsäosuuden loppuosalla. Vesisade kasteli vaatteet läpimäriksi. Vielä Chalet Reynardin kohdalla tuntemukset olivat kuitenkin niin siedettävät, että päätin jatkaa pysähtymättä huipulle. Pian vesisade muuttui rakeiksi, sitten rännäksi,  ja tuuli äityi ajoittain kovin navakaksi. Yritin pitää mahdollisimman hyvää nousuvauhtia ja lämpöjä yllä, mutta jäsenet alkoivat jäykistyä ja tahti hiipua huippua lähestyessäni. Viimeiseen neulansilmään kääntyessäni olin lentää tieltä, kun huipulta puhaltava myrskytuuli iski sivuttain pyörääni ja vartalooni. Selvisin mutkasta ja sinnittelin vastatuulessa miten kuten huipulle. Sitten lähelle nollaa kylmennyttä säätä observatorion puotiin sisään pakoon. Sinne olikin jo kertynyt lajin verran samanlaisia  horkkaisia äijiä.

Mitään lämmittelypaikkaa tai edes lämmintä juotavaa ei ollut tarjolla. Pian kävi selväksi, että oli aika tehdä ratkaisuja. Sää näytti vain heikkenevän, eikä olo märissä vaatteissa parantunut lainkaan. Ei tuntunut uskottavalta, että koko joukko pääsisi jollain pelastuskuljetuksella alas. Joten ei muuta kuin ulos räntäsateeseen ja pyörän selkään. Nokka kohti Chalet Reynardin välietappia. Usko tuon tavoitteen saavuttamiseen meinasi välillä hiipua. Räntäsateessa tuskin näki eteensä ja sormet kohmettuivat niin, että jarrukahvoja oli vaikeaa puristaa. Vauhti pääsi sen vuoksi aika ajoin kiihtymään sillä seurauksella, että viima vain syvensi kylmettymistilaa.

Chaletin kaminan kylki oli aivan kylmä. Lämmintä juotavaa sen sijaan oli maksusta tarjolla. Käytin WC:n käsienkuivaajaa niin, että sain sormet toimimaan sen verran, mitä tarvittiin luottokortin kaivamiseen märän takin taskusta. Ensimmäisestä kaakaokupista meni puolet pöydälle, kun en saanut tärinää hillittyä. Tilasin kaksi kuppia lisää. Näistä jälkimmäistä viimeistellessäni sisään vaappui uusi pakkasukko, jonka tunnistin Peksiksi. Hän oli selvittänyt metsäosuuden traikilla ja päättänyt nyt jättää pelin kesken Chaletiin. Ei näyttänyt hyvältä hänen tilansa. Tilasin lisää kaakaota, jonka hyötysuhde oli Peksillä vielä heikompi kuin omani. Pari kuppia lisää ja sitten traikin / pyörän selkään ja kimpassa metsän siimekseen. Jossain metsäosuuden puolivälissä ilma alkoikin kuivua ja lämmetä. Samoin vaatteet ja miehet. Loppumatka hyvää haipakkaa ja sitten lämpimään suihkuun. Talollamme jo odotelleet Ari ja Jukka kertoivat päivällä nähneensä, kuinka koko Ventouxin yläosa verhoutui ukkospilveen ja aprikoineensa kuinka mahtaa äijien käydä.

Mt.Ventoux horisontissa verhoutumassa ukkospilveen

Mt.Ventoux horisontissa verhoutumassa ukkospilveen

Kolmas ja neljäs nousu

2xventouxNyt ollaankin jo kesäkuun lopulla ja kesälomaviikkomme torstaissa. Muu seurue oli edellispäivän Fontaine-de-Vauclusen/Gordesin –lenkin jälkeen sen verran välipäivää vajaa, että sain kiipeillä ihan itsekseni. Pääsin aamun puolikahdeksan maissa matkaan. Tavoitteena oli ajaa taloltamme Beaume-de-Venisestä suorinta tietä Malauceneen ja nousta sieltä minulle uutta reittiä huipulle. Sen jälkeen tuntemuksista ja aikataulusta riippuen joko Saultiin, mistä uusi nousu huipulle tai Chalet Reynardilta suoraan alas Bedoiniin.

Malauceneen vievän ison tien valitseminen osoittautui hienoiseksi virheeksi. Välille osui tietyöpätkä, jossa tien leveydeltä levitettyyn vielä juoksevaan pikeen/tervaan oli siroteltu teräviä kivenmuruja. Kun sen yli ajoi, renkaat olivat kuin sokerikuorrutetut. Joka puolelta tiukasti tarrautuneiden kivenmurujen peitossa. Vaikka miten yritti niitä puhdistaa pois, aina tuntui uusia siruja tarttuvan renkaisiin ja kaivautuvan yhä syvemmälle. Ei tuntunut hyvältä ajatukselta luottaa tuollaisen käsittelyn saaneisiin renkaisiin ajatellen tulevia nousuja ja varsinkin laskuja. Malaucenessa oli siis pakko ostaa ryöstöhintaan uudet ulkokumit ja vaihtaa ne alle. Päivä olikin siten jo melko pitkällä, ennen kuin pääsin aloittamaan edes ensimmäistä nousua.

Vaikea sanoa, onko Malaucenen puolelta nouseminen helpompaa kuin Bedoinista. Toki reittiin osuu enemmän vähän loivempia osuuksia, joissa on hyvä tasoittaa sykettä. Toisaalta taas nousut ovat pahimmillaan aika ärjyjä: paikoin 15-20%. Nyt oli kiusana myös päällystetyöt: toinen puoli tiestä oli soralla – onneksi sentään laskun puoli.

Kiva kun ei tarvitse yksin kiivetä!

Kiva kun ei tarvitse yksin kiivetä!

Sää ei olisi voinut olla nousulle suotuisampi: laakson 32 asteen helle muuttui korkeuden myötä lähes miellyttäväksi. Mutta keväästä poiketen ilma oli paikoin sakeanaan kärpäsiä. Aina nousun loivetessa yritin lisätä vauhtia ja karistaa niitä matkasta, mutta turhaan. Muistuu mieleen viime kesän kipuaminen Apukuskin kanssa jossain Italiassa Scion/Asiagon maastoissa. Appari manaili että kanssani on ihan yhtä mahdotonta ajaa kuin Miksun kimpassa. Kumpikin kerää ympärilleen sellaisen kärpäspilven, että kuka tahansa vierellä ajava saa siitä osansa. Niinpä hän yleensä kiri itselleen parinkymmenen metrin hajuraon ja sai ajella  kirkkaassa ilmassa. Miksun teoria on, että nousuissa rasvan palaminen tuottaa hajua, joka houkuttelee kärpäsiä. Apparillahan rasvaa ei tunnetusti ole, vaan hän polttaa pelkkiä hiilareita.  Tuolla Italiassa muuten lopulta Apparin kanssa päästiin samanlaisessa hyönteispilvessä mäen huipulle. Siinä oli lehmiä laitumella, ja kun menin niitä kärpässaattueeni seuratessa ihmettelemään, niin lehmäthän pillastuivat noita pahalaisia ja rynnivät karkuun mikä mihinkin suuntaan. Tämä tarina on tosi.

Huomaa iso limppu!

Huomaa iso limppu!

Ventouxin Pohjoispuolella tie nousee huipulle siedettävässä kulmassa. Ei siis tuottanut erityisiä vaikeuksia asettautua vaadittuun poseerausasentoon photo-pisteellä.

 WP_20150625_12_29_59_Pro

Pakollisen huippu-selfien jälkeen oli päätöksenteon aika. Totesin, että nyt on hyvä päivä tarkistaa vuorostaan, millainen on viimeinen Ventouxin kolmesta maantienoususta. Ensin laskettelu hyvää haipakkaa Chalet Reynardille, ja risteyksestä sen alapuolelta etelän eli Bedouinin sijaan itään, eli Saultiin. Sinne lasketeltiin hyväpäällysteistä tietä. Jo tässä vaiheessa kävi selväksi, että Saultin reittin on sekä laskuna että nousuna helpoin. Ja Saulthan on n. 700 m. korkeudessa, joten nettonousua sieltä kertyy huipulle vain 1200. Sault on kuuluisa laventelipelloistaan. Vaikkei vielä ollut aivan paras kukinta-aika, osa pelloista oli näyttäviä ja tuoksu huumaava.

Laventelipeltoa Saultin yläpuolella.

Laventelipeltoa Saultin yläpuolella.

WP_20150625_16_46_55_ProSaultiin saavuin lounasaikaan. Aleisranskallani onnistuin tilaamaan kevytlounaaksi entrecote-pihvin, ranskalaisia perunoita ja provencelaisittain laitettuja tomaatteja. Ei huvittanut lähteä heti aterian jälkeen kiipeämään, joten ajelin vähän kaupungin keskustan ulkopuolelle ja otin puun alla vartin power napit. Ne tehosivat, ja nousu Chalet Reynardille oli odotetun helppo. Viimeinen viisi kilometria sitten jo tutumpaa piinaa. Matkalla Reynardille ohitin pari päivää aiemmin tapaamamme hollantilaispariskunnan. Kauniimpi osapuoli oli aloittanut nousun Malaucenesta kuuden aikaan, ehtinyt sen lisäksi selvittää myös Bedoinin nousun ja nyt oli siis tekemässä päivän kolmatta nousua Saultin suunnasta. Olin tiennyt, että kolmen nousun kerho on olemassa, mutten ollut tullut ajatelleeksi, että itse sen jäsenyyttä tavoittelisin. Nyt jäi kahteen kun olin niin myöhään liikkeellä. Valokuvaajatkin olivat jo keränneet kimpsunsa, joten piti dokumentoida uudella selfiellä.

Ensimmäinen ja viides nousu

Olin kehunut siipalleni Pauliinalle, miten helppo reitti Saultista on Chalet Reynardille ja takaisin. Kun alkuviikosta olimme yhdessä selvittäneet hankalampiakin mäkiä, ei vaatinut edes suostuttelua koettaa tuota hauskuutta. Toki oli kummallakin salaisena taka-ajatuksena koettaa huipulle asti, mutta siitä ei sopinut ääneen puhua.

Ajelimme siis seuraavana päivänä autolla Bedoinin kautta Saultiin. Vaihdoin siellä Pauliinan pyörään 12/28-takapakan. Samat välitykset kuin olin itselleni laittanut edellisen päivän nousuja varten. Ensiksi lyhyt mutta jyrkähkö laskettelu kaupungista laventelipeltojen reunaan. Ja sitten keula loivaan nousuun kohti ’kääntöpistettä’ eli Chalet Reynardia.  Sinne saavuimmekin leppoisan nousun jälkeen. Matkalla ihailimme mm. maakotkaa, joka leijaili pitkään yläpuolellamme.

Chalet Reynard

Chalet Reynard

Nautimme Chaletissa kevyen salaattilounaan ja sovimme että käymme ainakin vähän kokeilemassa, miltä varsinainen Ventouxin nousu tuntuu. Arvatenkin kokeileminen jatkui huipulle saakka. Ainoastaan Simpsonin muistomerkin jälkeen ennen viimeistä jyrkkää oli tarpeen pysähtyä vähän tasaamaan pulssia. Ja sitten ylös että heilahti. Chapeau!

paukku kiipeää isosti

WP_20150626_16_21_40_Pro

Kategoria(t): Matkakertomus | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Mapei Day – Bormiosta Passo Stelviolle 12.7.2015

Jännityksellä odotamme millaiset on Apparin uudet kuosit kisan jälkeen..

-mip-

Matti P alias Apukuski on elämäntapapyöräilijä, joka aikuisella iällä vaihtoi hiihdon ja tenniksen kilpapyöräilyyn, tällä hetkellä ikäluokkanasa M 55 Suomen mestari. Pärjää vielä nuorempienkin aikuisten seurassa, tämän kevään AHH etappiajossa papparainen (il nonno) voitti koko lähdön, jossa ajoivat ikäkausisarjat 40 vuodesta ylöspäin.Kotimaan kisoista Appari hakee hyviä ajoja ja vielä parempaa seuraa, PM tasolla todellista vastusta, siellä on mukana monta lyömätöntä herraa. Vielä viime kesänä Appari kisaili nuorempiensa joukossa elite-sarjassa, mutta sekä iän tuoma pidentynyt palautumisaika että uudet, ikämiessarjoissa kilpailun aloittaneet ystävät vetivät omaan herrasmiesluokkaan.

Talvella Appari osallistui Laattapisteen järjestämään vedeneristysmenetelmien koulutukseen. Laattapiste maahantuo ja markkinoi MAPEI-tuotteita, ja koulutuksesta saadusta Mapei-kuvastosta löytyi artikkeli vuoden 2014 Mapei päivästä, Mapei Day 2014, joka oli samalla tapahtuman 10-vuotisjuhla.
Mapei S.p.a on vaatimattomista lähtökohdista Milanon laitamilla kasvanut yritys, 70 vuodessa siitä on kasvanut maailman johtava monikansallinen rakennusteollisuuden liima-aineisiin ja kemikaalituotteisiin erikoistunut yhtiö.

Team Mapeioli italialainen vuosina 1993-2002 toiminut maantiepyöräilyjoukkue, joka sai…

View original post 322 more words

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Vättern Rundan 2015

Olosuhteet pari tuntia ennen lähtöä majoituspaikkanne läheisellä rannalla. Tuolla vastarannalla pitäisi olla joskus aamuyöstä..

Olosuhteet pari tuntia ennen lähtöä majoituspaikkanne läheisellä rannalla. Tuolla vastarannalla pitäisi olla joskus aamuyöstä..

Todellista aloittelijan tuuria. Tämän vuoden Vättern-järven kierron sää oli alusta loppuun lämmin, pilvetön, sateeton ja lähes tuuleton. Motalan mökkimme vuokraisäntä kertoi osallistuneensa ajoon 12 vuotena, eikä niiden joukossa ollut yhtäkään, jolla ei olisi ainakin jossain vaiheessa kastunut. Valitettavasti tämä sääihme jäi häneltä nytkin kokematta, koska hänelle oli tehty sydänoperaatio muutama kuukausi sitten.

Kertomus alkaa viime vuoden kesäkuulta. Silloin kävimme Ikosen Pasin tuttujen kanssa 150 km lenkillä kauniina kesäaamuna. Ajotyylit ja kuntomme ilmeisesti sopivat porukalla niin hyvin yhteen, että syyskuussa sain sähköpostissa kutsun lenkin junailleelta Micaelilta. Seuraavan kesän Rundan-porukkaan mahtuisi mukaan. Muu joukkue oli Micaelin ABB-kolleegoita ja muita kavereita. Nappasin tietenkin syöttiin kiinni.

Ehkä tusinan vaatteiden vaihtokierroksen jälkeen päästiin kiinnittämän numerolappu lopullisesti rintaan

Ehkä tusinan vaatteiden vaihtokierroksen jälkeen päästiin kiinnittämän numerolappu lopullisesti rintaan

Kisakunnon viimeistely alkoi torstaina Velosportista. Arilta sain energiapatukoiden lisäksi matkaevääksi neuvot laittaa parasta kalustoa peliin ja ottaa alkupätkä rauhallisesti. Kolmen sadan kilometrin mittaan olisi kyllä aikaa kiristää tahtia. Motalaan saavuimme laiva- ja automatkan jälkeen perjantaina puolen päivän aikoihin. Iltapäivä ja ilta kuluivat  lähtöaikamme (22:36) hermostuneen odottelun sekä neste- ja energiatankkauksen merkeissä. Itselleni uusi vinkki oli ottaa tabletti Immodiumia ennen suoritusta sillä ajatuksella, ettei kakkoshätä vaatisi toimenpiteitä matkan aikana. Illan edetessä tarkistelimme sääennusteita vähintään kerran vartissa kaikista tuntemistamme palveluista. Jokaisen ennusteen jälkeen sovittelimme mukana tuotuja ja  hätäostoksina hankittuja vaatekertoja päälle yhä uusina yhdistelminä.

Majoituksesta lähdössä

Majoituksesta lähdössä

Lopulta koitti aika rullailla muutaman kilometrin matka mökiltämme lähtöalueelle.  Karsinaan ennätti ennen meitä ehkä kymmenen nuoren miehen vahvuinen joukko samalla minuutilla lähteviä norjalaisia.  Oma porukkamme järjestäytyi suunnilleen sen mukaan, millaista vauhtia kukin aikoi pitää. Nopeimpaan ryhmäämme seuloutui näin kuusi, seitsemän ajajaa. Lähdön tapahduttua ajelimme kaupungista ulos rauhallista vauhtia lähettäjämoottoripyörän ja norjalaisten imussa. Pyörien takavalot muodostivat pimenevässä alkuyössä näköjään loputtomasti kiemurtelevan käärmeen keskelle itä-götalaista peltomaisemaa.

Lähtöalueella jo

Lähtöalueella jo

Moottoripyörän väistyttyä norjalaiset kiihdyttivät hyvään matkavauhtiin. Arton johdolla takerruimme kantaan. Ajaminen tuntui lämpimässä iltayössä lähes euforiselta,  ja hyvät neuvot rauhallisesta alusta unohtuivat saman tien. Porukkamme hitaammat ajajat päättivät pudottautua heti kyydistä, ja me jäljelle jääneet neuvottelimme norjalaisten kapteenin kanssa tiimien yhdistämisestä. Jatkuvasti ohitimme valtavia määriä aiemmin lähteneitä pyöräilijöitä pitkin punaista valomerta. Alkuun yritimme pyörittää kahden jonon jatkuvaa vuorovetoa, mutta siihen porukka oli liian heterogeeninen. Nopeasti myös kävi ilmi, että se olisi myös ollut liian vaarallista. Ohitettavat pyöräilijät toikkaroivat usein jopa neljä rinnakkain. Letkalla tällaisten sumien ohittaminen melkoisella nopeuserolla oli kapeissa kohdissa paikoin hurjaa. Erityisesti kun vastaan tuli autoja tai liikenteenjakajia. Kilpailukeskuksesta hankitut soittokellot osoittautuivat tehottomiksi. Niinpä kärkimiehet joutuivat karjumaan kurkkunsa käheiksi saadakseen turvalliseen ohitukseen tarvittavan tilan syntymään.

Keskinopeudet matkan edistyessä. Alun vauhdinpito norjalaisten hyvin näkyvissä.

Keskinopeudet matkan edistyessä. Alun vauhdinpito norjalaisten hyvin näkyvissä.

Ensimmäiset noin sata kilometriä pidimme hyvää vauhtia norjalaisten kanssa – keskinopeus 35 km/h. Vetovuoroista ehti 15-20 ajajan junassa toipua hyvin. Ehkä viidenkympin kohdalla olimme lähellä saada aikaan kunnon kasan, kun edellä joku säikähti pyörää ilman valoja pimeässä taluttanutta kisaajaa ja veti jarrut pohjaan. Takaa tulevat minä mukaan luettuina väistivät kuka mihinkin suuntaan täpärästi välttäen törmäyksen. Huh-huh!

Norjalaisten kapteeni kävi silloin tällöin ehkä aiheellisestikin valittamassa joidenkin porukkamme jäsenten ajotyylistä: jonossa ajettaessa jaloissa on syytä jatkuvasti pitää painetta ja polkimet pyörimässä. Lyhyet vapaalla rullaamiset kertautuvat pitkässä letkassa niin, että viimeisinä ajavat kokevat melkoisen pumppausliikkeen. Tätä oppia pohdittiin kisan jälkeen porukalla. Tuntui lähes ratkaisemattomalta, miten olisi mahdollista välttää rullaaminen siinä tilanteessa, että vauhtia pitää saada pois törmäyksen välttämiseksi, kun jarruihinkaan ei saa koskea. Osa ratkaisua on varmaan katsoa riittävän kauas eteenpäin edellisen ajajan takarenkaaseen tuijottamisen sijaan. Sivulle tuuleen väistäminen tietenkin on toinen keino. Mutta lopulta päättelimme, että ihan täydellisesti tuota pumppaamista ei pitkässä jonossa ajettaessa pysty välttämään.

HHe results detailJossain ennen Jöngköpingiä vatsataudista toipuva Micael alkoi oirehtia: nesteet eivät imeytyneet ja vauhdin pitäminen oli vaikeaa. Lopulta jouduimme toteamaan että hän oli tippunut kyydistä. Harmitti Mikken puolesta. Harmi myös tiimin kannalta, sillä yksi luottovetureista oli poissa pelistä. Norjalaisten kanssa kuitenkin vauhdinpito jatkui huipentuen hurjaan laskuun kohti järven eteläkärjen Jönköpingiä. Nopeus nousi paikoin seitsemään kymppiin, ja karjuminen oli sen mukaista. Kaupungin läpi ajoimme mukulakiviä täristellen ja kapakoista pursuavia lakkiaisiaan juhlivia nuoria väistellen.

Kaupungin laidalla huomasimme norjalaisten kadonneen. Tämä oli paha takaisku, sillä uusia nopeita junia ei vain ollut saatavilla. Niinpä kokosimme joukkomme ja viiden miehen voimin jatkoimme vuorovetoa. Päätimme jättää Jönköpingin jälkeisen huoltopisteen väliin ja pidimme vauhtia yllä parhaamme mukaan. Tässä vaiheessa kaima Heikki V. alkoi hyytyä ja sovittiin, että hän jättää vetovuorot toistaiseksi muille yrittäen roikkua mukana. Kun juomapullot alkoivat käydä tyhjiksi, pysähdyimme n. 130 km kohdalla. Pyörät nopeasti parkkiin ja ripeää kävelyä huoltopöytien ääreen. Niistä harottiin pikapikaa mustikkasoppaa, banaanin paloja ja suolakurkkuja sen mitä vauhdissa ehdittiin. Hätäinen juomapullojen täydennys ja rakon tyhjennys. Saman tien matkaan!

Heikkiä hymyilyttää vielä tässä vaiheessa.

Heikkiä hymyilyttää vielä tässä vaiheessa.

Piakkoin tauon jälkeen alkoi lenkin henkisesti vaikein vaihe – ehkä välillä 130 – 170 km / Bankeryd – Hjo.  Keskinopeus laski tuossa 31 km/h:iin. Tosin tuohon taitaa sisältyä taukokin. Yö oli pimeimmillään ja porukka harventunut. Pysähdyksen jälkeen maitohapot jylläsivät reisissä. Vetovuorot tuntuivat kerta kerralta raskaammilta. Silloin tällöin totesimme peräämme liimautuneen uusia kyytiläisiä, joita yritimme houkutella mukaan pyöritykseen ja vuorollaan keulalle töitä tekemään. Muutamia hyviä vahvistuksia näin saimmekin. Erityisesti muuan isokokoinen sveitsiläinen teki kaikkiin vaikutuksen. Hän ajoi kanssamme varmaankin sata kilometriä. Jatkuvasti samalla kadenssilla ja samassa asennossa.  Vetovuorollaan hän nosti keskinopeuden tasaisella yleensä 36 km/h:iin. Toinen vastaava oli niinikään isokokoinen ruotsalainen. Itse ajoin enimmäkseen hänestä seuraavana, ja tuntui ettei hänen takanaan ollut ilmanvastusta nimeksikään. Heikkikin alkoi 200 km:ia lähestyessämme virota ja tehdä vetoja vuorollaan kärjessä. Maalissa kuulin hänen tyhjentäneen matkan mittaan 20 geelipussia!

sportograf-63087364Kun aamu alkoi sarastaa, ainakin itselläni alkoi myös mieliala nousta, ja loppuun asti jaksaminen alkoi tuntua ihan mahdolliselta. Jossain 200 km tienoilla ilmaantuivat tien poskeen ensimmäiset järven pohjoispään Askersundia ennustavat tienviitat. Loppumatka jakautui mielessäni n. 60 km matkaan sinne ja 40 km etappiin sen jälkeen. Nyt tämä tuntui jo helposti hallittavalta: enää normaali Palmenin-kaupan lenkki ja sen päälle työmatka edestakaisin! Päiväkin oli jo noussut ja maisemia olisi ollut mahdollista havainnoida. Joku taisi eräänkin järvinäkymän avautuessa huutaa, että nyt olisi tarjolla koko reitin kauneimpia näkymiä. Pakko tunnustaa että siinä vaiheessa reaktioni oli luokkaa “ketä kiinnostaa?” Kaiken kaikkiaan muistikuvat tuosta vaiheesta ovat aika hämäriä. Sentään jäi mieleen pitkä jyrkähkö ylämäki, jonka lopussa joku pappi piti ghettoblastereineen yllä gospel-tilaisuutta ja julisti kylteissään vapahdusta kaikille kärsiville. Jälkeenpäin kuulin että paikan nimi on Jessemäki, ja ilmiö jokavuotinen. Täytyy nostaa hattua koko reitin varrelle levittäytyneille läpi aamuyön jaksaneille katsojille. Jokaisesta Heija-huudosta sai oikeasti voimia, ja vauhti kiihtyi taas hetkeksi.

Viimeiset peninkulmat taitettiin tällä joukolla.

Viimeiset peninkulmat taitettiin tällä joukolla.

Askersundin sillalla tavoitimme tankkauspisteemme ohittaneen Jorman ja hänen kanssaan ajaneen ruotsalaiskaverin. Saimme siis vähän vahvistusta joukkoomme. Pian sillan jälkeen tuli vastaan huoltopiste. Sen mainittu ruotsalainen Jorma perässään ja minä kolmantena ohitimme. Artolla oli juomapullot tyhjinä joten hän kurvasi huoltoon Lasse ja Heikki kannassaan. Tiimimme oli siis lopullisesti hajalla. Jatkoimme lopun matkaa Jorman ja ruotsalaisen kanssa. Kumpikin osoitti loppupätkän pitkissä ylämäissä hyytymisen merkkejä ja lyhensi vetovuorojaan. Itse tunsin virkoavani, ja ajo alkoi taas sujua itse asiassa oikein iloisesti.  35 km ennen maalia tajusin, että meillä on hyvät mahdollisuudet ehtiä maaliin alle yhdeksässä tunnissa ja asetin sen vasta tässä vaiheessa oikeasti tavoitteeksi. Se toteutuikin, ja pysäytimme kellot ajassa 8 h 52 m 36 s. Keskinopeus siis vähän vajaa 34 km/h.

Jorman kanssa maalissa. Kameran linssi taskuun sulaneeseen Powerbariin tuhriutuneena.

Jorman kanssa maalissa. Kameran linssi taskuun sulaneeseen Powerbariin tuhriutuneena.

Arto ja Lasse ylittivät niinikään maaliviivan alle yhdeksän tunnin – ajassa 8:59. Heikki saapui pari minuuttia myöhemmin, harmillisen vähän tuon maagisen rajan ylittäneenä. Maalialueella tapasimme myös alkuyön norjalaisjoukkueen. Kertoivat rengasrikon kohdanneen kahta jäsentä Jöngköpingin mukulakiveyksillä. Siksi siis olivat kadonneet kuviosta.

Jorma, Lasse ja Arto maalissa

Jorma, Lasse ja Arto maalissa

Vaivan palkka

Vaivan palkka

Itse en ollut ennen kisan alkua yhdeksän tunnin tavoitetta mitenkään erikoisesti noteerannut. Vasta myöhemmin ymmärsin, että “sub 9” on oikeasti tavoittelemisen arvoista: vain sen saavuttaneet hyväksytään seuraavan vuoden kisaan aamulla starttaaviin lähtöihin, joissa parhaat joukkueet ajavat “turisteista” vapaalla tiellä. Optimaaliset sääolot vauhdittivat tämän vuoden suoritusta, ja yksi aamulla startanneista tiimeistä rikkoikin reittiennätyksen ajalla 6 h 33 min!  Meidän matkantekoamme hidasti erityisesti se, että jouduimme pyörittämään letkaa liian pienellä miehityksellä. Perästämme ei kerta kaikkiaan tullut nopeampia junia, joihin olisi voinut liittyä. Ohitimme matkan varrella varmaan tuhansia muita ajajia, mutta meidän ohitsemme ei vain tullut ketään. Oppi seuraavalle vuodelle on, että kannattaa ehkä lähteä tuntia, paria myöhäisemmällä ajalla, jolloin junien todennäköisyys kasvaa. Tai siis: tämähän oli ensimmäinen ja viimeinen kerta…

Paluumatkan loivennus

Paluumatkan loivennus. Vasemmalta Arto, Juha, Heikki ja Micael

Kategoria(t): Kisat ja kuntoajot, Treeni- / ajokokemus | Kommentoi

Provencen jättiläiset: Päivät 0 ja 1 – johdatus frankofiliaan (9. – 10.4.2015)

IMG_0284

Provencen matkakertomus jatkuu verukkeiden toistaiseksi ehdyttyä:

Matka Nizzasta Gigondasin hotelliimme. Aloittelevan frankofiilin ensikosketusta Provenceen hallitsi tutustuminen Citroen Berlingon epämukavaan takapenkkiin. Seuralaisena kolme kovaa pyörälaukkua ja yhtä monta puolikovaa matkalaukkua. Niistä mikään ei suostunut ottamaan sellaista asemaa, joka olisi sallinut univelan lievitystä. Toisaalta etupenkkejä itseoikeutetusti hallinnoivat ansioituneemmat kerholaiset pitivät kiitettävästi puheenpartta yllä niin, ettei nukkua olisi malttanutkaan. Pimenevässä illassa saavutimme määränpäätä. Yöilman täytti toukotöiden ja tehtävänsä täyttäneiden poltettujen viiniköynnösten tuoksu.

Norvegian-lentoyhtiön menestystarinan kulissi oli tänä keväänä alkanut rakoilla, mistä osoituksena henkilöstön lakkoilu huhtikuun alussa. Omaa lentoamme ei sentään ollut peruttu. Viivästystä tuli kuitenkin sen verran, että Monsieur Ekroos sai kiitettävästi verrytellä ranskan kielen taitoaan sopiessaan puhelimessa myöhäisestä saapumisesta hotelliin. Helsinki-Vantaan The Oak Barrel toki ehti virittää matkamiehet lomavireeseen. Lento taisi lähteä kolme tuntia myöhässä.

IMG_0237Bernardin perheen hoitama kohtuuhintainen hotellimme Les Florets on Gigondasin majoitusliikkeistä paras. Paikkakunnan toinenkin hotelli on loistava. Ja kerhon viimevuotinen kohde. Saavuimme Les Floretsiin reilusti keskiyön jälkeen. Henkilökunta oli jo mennyt nukkumaan, mutta ulko-ovet oli jätetty auki, ja huoneidemme avaimet odottivat vastaanottotiskillä. Porraskäytävän seiniin sopivin välein kiinnitetyt lappuset ohjasivat meidät huoneisiimme.

Provencen aamun herääminen oli kuin uudestisyntyminen. Aurinko jo hyväili näköpiiriä reunustavien Les Dentilles de Montmirail–vaarojen rosoisia yläreunoja. Nimen herättämä ensimmäinen mielleyhtymä hammasrivistöstä kuvastaa aika osuvasti ylimmillään 734 metrin korkuisen mäkijonon olemusta. Todellisuudessa Les Dentilles tarkoittaa pitsiä, mikä sekään ei ole ihan mahdoton tulkinta. Viikon mittaan mäkijonon silhuetti tuli tosi tutuksi, ja se toimi useasti asemoitumista helpottavana maamerkkinä.

Hotellin aamiaishuone

Hotellin aamiaishuone

Illalla avoimeksi jättämäni ikkunan läpi kuuluva linnunlaulu kutsui nousemaan ylös ihmettelemään Provencen kevättä ja heräilevää vielä lehdettömien plataanipuiden vallitsemaa pihapiiriä. Päätin uhmata tovereiden kanssa sovittua kello kahdeksan aamiaisaikaa ja laskeuduin aamiaishuoneeseen jo puolelta. Odottamassa olivat iloisten matkaveikkojen hyvän huomenen toivotukset ja ranskan alkeiden kertaaminen henkilökunnan kanssa. Aamiainen on minulle päivän aterioista mieluisin. Ja tämä aamiainen erityisesti. Ari Jukka olivat jo tutustuneet pöytien antimiin. Makunautintoja siivitti luento ranskalaisten artesaaniruokien ja suomalaisen massatuotantoravinnon eroista. Myönnettäköön, että mieliala virittyi ranskalaiselle kulttuurille vastaanottavaiseksi.

Les Floretsin patio

Les Floretsin patio

Ensimmäisen päivän ohjelma oli suoraviivainen: pyörien kokoaminen kuljetuksen jäljiltä, sopivan mittainen ruuviajo ja paluu hotelliin hyvissä ajoin illalliselle. Niinpä kokoonnuimme aamiaisen jälkeen pihapatiolle ajokkejamme kasaamaan. Työn lomassa seurailimme henkilökunnan ja tavaratoimittajien hyörinää. Keittiön eteisessä näyttiin kynittävän kyyhkysiä. Gigondasin elintarvikekauppiaat toimittivat lastejaan. Ilmeisesti illalla olisi luvassa lisää oppitunteja provencen ruokakulttuurista.

Eipä sitten muuta kuin niihin toimiin, joihin tänne oli tultu. Aluksi suuntasimme jatkossa hyvinkin tutuksi käyvää tietä pohjoiseen ja Vaison-la-Romaineen. Se on yksi alueen turistivetonauloja roomalaisaikaisine raunioineen ja hienosti säilyneine keskiaikaisine vanhakaupunkeineen. Jätimme teemamatkan etiketin mukaisesti nähtävyyksien katselemisen minimiin. Mitä nyt pysähdyimme kuululle roomalaisten rakentamalle sillalle  napsimaan kuvia ja kuulemaan matkanjohtajamme tarinaa. Monenlaista vuosisatojen aikana nähneen sillan kestävyyttä mitattiin jälleen kerran vuonna 1992. Silloin Ouveze-joen tulviminen tuhosi 150 taloa ja aiheutti 30 ihmisen kuoleman. Kuin ihmeen kautta silta kesti ja menetti vain osia rintavarustuksestaan. Nyt joki oli vain vähäinen puro. Seurasimme sen uomaa vähän ylempänä ja ylitimme joen uudestaan lähellä Entrechauxia, kun ajelimme kohti lounaspaikaksi valitsemaamme Malaucènea.

IMG_0257

Vaison-la-Romaine

 

IMG_0276

Tavanomainen 3 ruokalajin lounasmenu n. 15 eur + mäkimehua!

IMG_0307

Villedieun virvoikkeita. (toim. huom: Janoisen kuvaajan originaali rajaus)

Lounaan jälkeen ajoimme kaunista Vauxin tietä kohti Buis-les-Baronniesia. Käännyimme kuitenkin ennen kaupunkia ylängölle johtavalle tielle. Siellä viiniviljelykset ja oliivipuut valtasivat maiseman. Tarkoituksena oli oikaista tien D938 ylittäen kahville Villedieu´n pikkukylään. Matkalla tie kuitenkin nousi melkein pystyyn. Vielä kohtuullisen tuoreine jalkoinemme selvitimme 20% nousun, ja havaitsimme, että mäen laella asvaltti vaihtui ’Chemin Blancheen’ (Strade Bianche). Takaisin kääntyminen ei houkuttanut, joten vastaisia (toteutuvia) rengasrikkoja uhmaten jatkoimme epämukavaan soraiseen alamäkeen ja aikanaan sitten myös valittuun kahvipaikkaamme.

IMG_0313

Tuttu pysähdyspaikka lähellä Gigondasia. Taustalla Les Dentillesien silhuetti.

 

IMG_0315

Palautusjuomaa

Day 1 route

Päivän 1 reitti. Klikkaa isommaksi.

Lenkille kertyi lopulta mittaa jotakuinkin tasan sata kilometriä. Nousumetrejäkin sen verran, että vielä Gigondasin kylästä Les Floretsiin alkavan nousun selvitettyämme joka mies tunsi ansainneensa hotellin patiolla palautusoluen. Ja toisenkin.

Illallinen osoittautui ennakkoaavistustemme veroiseksi elämykseksi. Myös viikon tyyreimmäksi. Hillitsin hiukan ja päätin, etteivät päivän mittaan poltetut kalorit oikeuttaneet juustokärryn antimiin. Sentään viisastuin itseäni oppineemmilta sen verran, että hyvään tapaan kuuluu valita tasan kolmea erilaista juustoa tarjotuista – ei enempää. Tyypillisesti yhtä sini- ja valkohomejuustoja sekä jotakin muuta.

illallinen

 

 

Kategoria(t): Matkakertomus | Kommentoi