Siellä se vuottaa aamun sarastaessa

Edellisillan pastanjämien seuraksi keitelty espresso sai aamuyrmeän kaksikon lopullisesti hereille. Varttia yli kuusi kiipesimme Renault Kangoon kyytiin ja suuntasimme keulan kohti Bedoinia. Olimme tulkanneet Meteo Francen sääennusteista, maanantain 10.7. viikon parhaaksi päiväksi Cingles-du-Mont-Ventoux -yritykseemme. Aamuksi oli luvassa kirkasta, mutta iltapäiväksi ukkosen mahdollisuus. Tuulenpuuskat enimmillään 25 m/s. Loppuviikoksi luvassa vielä kovempaa tuulta. Parasta siis olla ajoissa liikkeellä. Jos pääsisimme pyörien päälle ennen seitsemää, saattaisimme ehtiä valmiiksi hyvän sään aikana.

Kahjokokelaat tunnistaa tästä kyltistä

Club Cingles du Mont-Ventoux (”Mont Ventoux -ääliöiden kerho”) avaa ovensa niille, jotka pyöräilevät saman päivän aikana huipulle kerran kustakin kolmesta mahdollisesta lähtökylästä: Bedoin, Malaucene, Sault. Matkaa kertyy 140 km ja kokonaisnousua 4400 metriä. Mainittakoon, että tämä on vain entry level -suoritus. Seuraavaan asteeseen lisätään yksi nousu käyttäen rinteellä kulkevaa hiekkatietä. Ylimpään kategoriaan pääsee, jos pystyy kaksinkertaiseen suoritukseen: kaksi kertaa kustakin kylästä ja huipulle siis kuusi kertaa saman päivän aikana.

Provencen jättiläinen hallitsee maisemaa kymmenien kilometrien säteellä. Eipä siis aikaakaan, kun saimme sen huipun automatkalla silmiimme. Se näytti aamuhämärissä vieläkin tavoittamattomammalta  kuin normaalisti. Mutta samalla niin kiehtovalta ja kutsuvalta. Näyn myötä taisi pulssi nousta kummallakin kokelaalla. Ainakin juttu alkoi jo vähän luistaa.

Bedoinissa arvoimme hetken parkkipaikkaa. Sentään äkkäsimme että ensin aikomamme muuttuisi aamun myötä maalaismarkkinaksi. Ajelimme siis kiltisti takaisin kylän ulkopuolen isolle ruohokentälle, joka yleensä päivän mittaan täyttyy Ventouxille suuntaavien autoista. Pyörät ja varusteet oli valmisteltu edellispäivänä. Pääsimme siksi viiveittä satulaan. Rullasimme rauhallisesti kylän läpi ja kuvasimme itsemme varmuuden vuoksi virallisen lähtöpisteen edessä. Suorituksen todentamiseksi olimme saaneet postitse passit, joihin kuului kerätä leimoja kylien ja huipun liikkeistä. Bedoinissa mikään paikka ei tuohon aikaan tietenkään ollut vielä auki.

Ensimmäinen nousu: Bedoin

Bedoinin etappi alkaa loivalla viinitarhojen reunustamalla nousulla. Normaalisti tuo alkutaival kuuluisi taittaa kohtuu ripeästi mikäli mielii päästä huipulle säällisessä ajassa. Nyt olimme päättäneet, ettei mihinkään nousun vauhtiennätyksiin ole aihetta. Kunhan läpäisisimme klubin pääsyvaatimukset ja pelastuisimme vuorelta pois ennen iltapäivän ukkoskuuroja.  Ajelimme siis alkupätkän rauhassa verkkavauhtia.

Saint Estèven kyläpahasen jälkeen alkaa pelätty 9,5 km pituinen metsätaipaleen nousu kohti Chalet Reynardia. Sen keskijyrkkyys on 9%, mutta kun välillä kulma laantuu 7%:iin, myös 11-12% nousua riittää. Usein piinaa lisää seisova tukahduttavan kuuma ilma.  Papa Peltocchin mukaan tähän pätkään pitää asennoitua kuin se ei loppuisi ikinä. Chalet Reynardia ennakoivat lumikissojen konesuojat tienposkessa tupsahtavat sitten tilaamatta ja yllätyksenä. Tällä kertaa nousu tuntui kohtuu helpolta hitaan tahtimme vuoksi. Aamuvarhaisen leuto ilmanala oli oikein sopiva ja mieliala korkealla. Muita tienkäyttäjiä ei juuri näkynyt. Mitä nyt muutama belgialainen auto huoltamassa samaan koitokseen ryhtyneitä pyöräilijöitään.

Peltosen konevajat ilmaantuivat tällä kertaa oikeasti ennen kuin niitä oikein olimme ehtineet kaivatakaan. Vielä muutama käännös, ja suoran päässä metsän ylärajalla odotti Chalet Reynardin ravintola. Tällä kertaa paussiin ei ollut aihetta tai aikaa.  Jatkoimme siis kiipeämistä halki Ventouxin kuulun kuumaiseman. Siinä nousu on aluksi yllättävänkin loivaa – paikoin vain 5-6%. Mutta auta armias, jos sattuu myrsky puhkeamaan! Tuuli pääsee puhaltamaan melko lailla esteettä. Ja kun tie polveilee, vasta- ja sivutuuli voivat tuottaa yllätyksiä. Vastaavasti sitten myötätuulella mäki talttuu kummasti. Toki tuollekin pätkälle osuu jyrkkiä osuuksia. Etenkin kaksi viimeistä kilometriä.

Nyt oli onneksi tyyntä. Nousun lomassa oli aikaa ihailla alhaalla avautuvaa maisemaa. Tältä korkeudelta se näytti tasangolta vaikka edellispäivinä olimme sen nyppylöitä hiki päässä hinkanneet. Pian saavutimme Tour de France -ajajan Tom Simpsonin muistomerkin. Sille johtavat portaat oli näköjään ehostettu oikein näyttävään kuntoon. Nyt vasta äkkäsin, että nousustamme kahden päivän päästä tulisi kuluneeksi 50 vuotta Simpsonin traagisesta kuolemasta Mt.Ventouxilla.  Muistomerkiltä huipulle matkaa oli jäljellä enää viimeisten parin kilometrin loppujyrkkä. Sitten matkamuistoliikkeestä leimat passeihin ja kylmää juotavaa kurkkuun.

Ja matka jatkuu. Nyt tietenkin alamäkeen ja kohti Malaucenea. Laskussa saimme tuntumaa siihen, mikä meitä pian odottaisi, kun paluunousun aika koittaisi. Keskivaiheella melko karkeaa asvalttia ja pitkiä pätkiä toistakymmentä prosenttia jyrkkää rinnettä. Nyt siis kuitenkin laskua. Arilla tuo taito on hyppysissä, ja seurasin kannassa sen minkä uskalsin.  Alkoi tuntua ihan riittävältä vauhdilta. Malauceneen saapuessamme liikkeet jo availivat oviaan, joten saimme helposti leimat passeihin ensiksi vastaan tulleessa pyöräliikkeessä.

Toinen nousu: Malaucene

Hyviä neuvoja tankataan

Tällä välin tukijoukkomme olivat jo ehtineet heräillä ja käydä leipomosta hankkimassa retkievästä. Löysimme huoltopisteen juuri sopivasti mäkietapin startin viereiseltä parkkipaikalta. Aikomus oli, että kunkin laskun jälkeen tankkaisimme oikeaa ruokaa seuraavaa nousua varten.  Päivän toinen aamiaisemme koostui tilanteeseen sopivasti kylmästä kokiksesta ja uunituoreesta Guiche Lorrainesta.

Erinomaista vaihtelua lämpimälle juomapullonesteelle ja energiageeleille. Ateriointiin ei varttia enempää tuhrautunut ja tämä juuri olikin suunnitelma moisen piknikin takana. Nyt ei ollut aikaa ravintola-aterioihin, kuten kaikkina muina päivinä pyöräillessämme.

Ja sitten taas hommiin.

Malaucenen nousu on monen mielestä Bedoinia raskaampi. Se alkaa kylästä päästyä kauniilla lehtimetsällä, joka aikanaan muuttuu männiköksi. Nousu äityy hyvin pian yhdeksään prosenttiin. Parin kilometrin jälkeen tulee helpotusta metsässä mukavasti mutkittelevalla tiellä. Oikea polveni alkoi alun jyrkällä antaa merkkejä ärtymisestä. Olisi ehkä sittenkin pitänyt olla 27-piikkistä löysempi lehti takapakassa. Nyt tuntui että jäykkä pyörittäminen rassasi polvea liikaa.

Nousun keskivaiheella on neljän kilometrin osuus keskimäärin 10%:n nousua. Se sisältää pitkähköjä pätkiä 12%:ia. Kun päällyste vielä oli aika röpelöinen, pyörä ei tahtonut rullata oikein millään. Ja polvi protestoi sen mukaisesti.  Chalet Liotardin kohdilla pääsee ajelemaan hetkeksi melkein tasaisella. Kun lisäksi kohta puurajan tultua vastaan avautuu upeat näkymät sekä Ventouxin huipun että pohjoisen Alppien suuntaan, kivut unohtuivat pian.

Malaucenen nousua Ventouxin huipulta nähtynä

Jälleen tarttui linssilude huipun juuren huipulla vartoneen kuvaajan kameran muistikortille ja leimat sääaseman matkamuistomyymälästä suorituspasseihimme. Matka jatkui sitten Chalet Reynardin risteyksen kautta Saultin suuntaan enimmäkseen leppoisaa laskettelua melko loivaa rinnettä. Pian pääsimme ihailemaan Saultin ympäristön kuuluja laventelipeltoja ja väistelemään niiden välissä autoillaan toikkaroivia turisteja.

Sault sijaitsee laakson yläpuolella. Sinne päästäkseen pitää pinnistää vielä kohtuullisen kipakka nousu. Sen ansiosta saavuimme kylässä odottavien tukijoukkojen näkyviin myötätuntoa herättävän hikisessä kunnossa. Ja taas oli murkinoinnin aika. Kokis oli ihmeen kylmää ja guichekin maistuvaa! Ihmettelimme, mistä saisimme elintärkeät leimamme. Mutta eipä tarvinnut kuin astua matkamuistoliikkeen kynnyksen yli, kun jo puotipuksu tulee vastaan leimasimen kanssa.

Ei enää oikein juttu luista

Kolmas nousu: Sault

Naisväen tuomio taisi olla että kannattaisi tuon näköisten äijien jättää leikki sikseen. Onneksi pitivät mielipiteensä omana tietonaan. Ja onneksi tiesimme, että viimeinen etappi alkaisi alamäellä takaisin laventelipelloille. Ja että nousu olisi väsymyksestä huolimatta päivän helpoin. Keskijyrkkyys on nousussa Chalet Reynardille vain 3,5%. Siitä yhdytään tutun Bedoinin reitin loppuosaan.  Kun sää oli vielä oivallinen, ei huipun tavoittaminen tuottanut erityisiä vaikeuksia. Voimia riitti lopussa vielä kuvaajalle tuulettamiseen.

Jäljellä oli enää viimeinen huippuleimaus ja euforinen laskettelu takaisin Bedoiniin. Siellä iloinen jälleennäkeminen tukijoukkojen kanssa. Aamiaisruokaa ei enää tarvittu ja kokiskin oli vaihtunut kylmään olueen.

Epilogi: Elämä pyörii Mt. Ventouxin ympärillä

Muutaman päivän kuluttua kävimme vielä pyöräilemässä vuoren ympäri. Siellä se oli edelleen paikoillaan odottamassa seuraavia nousuja. Eikä tarvinnut kauaa odottaakaan, sillä pojan kanssa piti vielä käydä verestämässä muistoja yhden Bedoinin nousun verran. Kotiin palattuamme postitimme leimapassit klubimestarille ja paluuposti toikin pian ilmoituksen jäsenanomusten hyväksymisestä.

Pyöräilykausi puhkeaa kukkaan kevätklassikoiden myötä. Paris-Nice,  Ronde Van Vlaanderen, Paris-Roubaix, Provencen Jättiläiset. Ja mitä niitä on. Tänä vuonna viimeksi mainitun koeteltuun prof. E:n reseptiin tuli ripausta runsaammin uusia mausteita tai pitäisikö sanoa hajusteita.

Heti Norwegianin torstain-koneen pudotettua meidät Nizzan lentokentälle saatoimme tuntea odotetun ja tervetulleen tuulahduksen kesän tuoksua. Vuokra-autoksi sen sijaan saimme annoksen ranskalaisittain päivitettyä eleganssia ja suorituskykyä. Poissa olivat järkevät Berlingo tai Kangoo ja Partner. Tilalla mikä lie ranskalainen viettelijätär. Etumatkustamon seniorikerholaiset suhtautuivat tähän muutokseen poikamaisen innostuneesti. Seuran noviisijäsenistö taasen sijoitettiin pyörä- ja matkalaukuilta jääneeseen rakoon takaluukun syleilyyn. 

Kuljettajamme omaksuma paikallisen suurpiirteinen suhtautuminen hidastetöyssyihin välittyi kokelaan havaintomaailmaan tuoreiden pyöräilykuperkeikkojen herkistämän takaliston kautta. Koska viestiyhteydet ohjaamon suuntaan olivat rajoittuneet, takamatkustamon piti yrittää signaloida ulkomaailmaan kännykän avustuksella. Jäimme odottamaan pro-tourin tunnelmaan sopivaa poliisin helikopteri- ja moottoripyöräsaattuetta.

Vielä merkittävämpi uudistus oli perusleirin muutto Beaumes-de-Venisestä Nizzan lähelle Grasseen – tuohon maailman parfyymien pääkaupunkiin. Kaupunki on nykyään viehättävä sekoitus turistioppaista tuttua keskiaikaista kaupunkimiljöötä, mennyttä Rivieran kasinokulttuurin suuruutta ja tämän päivän monikulttuurisuutta. Turistisesonkina tosin varmaan jotain ihan muuta kuin mitä nyt huhtikuun alussa koimme. Majoitusmestarimme muutaman vuoden kestäneet tiedusteluretket olivat realisoituneet kiinnitykseksi kattohuoneistoon, jonka terassilta oli oivallista suunnitella hyökkäyksiä läheisille vuoristoteille ja etenkin paikkakunnan ravintoloihin.

Perjantai 8.4.

Ensimmäisen ajopäivämme starttia viivytti pyörien kasaaminen kuljetuksen jäljiltä. Kalusto oli säilynyt ehjänä, ja työ sujui mukavasti sisätiloissa residenssin autokellarissa. Starttasimme varovasti reisi- ja käsivarsilämmittimiin sekä tuuliliiveihin verhoutuneina. Ensimmäisessä kunnon nousussa niitä sitten päästiin kuorimaan.

Rotkoreitin upeat maisemat vesiputouksineen virittivät tunnelmaan, jota parhaiten kuvannee Papa Peltocchin tokaisu: “Olen kateellinen itselleni”. Sopiva lounaspaikka  löytyi leirin henkeen sopivasti Gourdonin näköalapaikalta ennen kuin aamiainenkaan oli ehtinyt huveta. Yksinkertainen lautanen turskaa, vihanneksia, keitettyä kananmunaa ja aiolia oli yllättävän maittava. Tuore mäkimehu toimi kyytipoikana odotetun voimaannuttavasti.

Lounaan jälkeinen paluulenkki olikin sitten laiskan sujuvaa rullailua mietojen esi-Alppien kupeilla ja lopulta laskettelua Grassen perusleiriin ja aikanaan iltapalalle. Turistisesonki ei toden totta ollut vielä alkanut, sillä sinänsä mukiinmenevä pizzeria oli nopealla haulla ainut ruokaa tarjoileva ravintola tuohon aikaan. Nuorukaisilla oli aterian jälkeen kevyen päivän jäljiltä vielä energiaa jäljellä leikkimieliseen portaiden nousukilpailuun.

Lauantai 9.4.

Toinen ajopäivä valkeni pilvisenä. Odotettavissa oli kohtalaista sadetta  iltaan asti. Paikallisen oppaamme Peksin kanssa sovittu kohtaaminen Grassen Cafe du Cycliste -liikenneympyrässä toteutui yhteiseksi riemuksemme. Suuntasimme kimpassa jo tuttua reittiä Le-Bar-sur-Loupiin ja edelleen Venceen. Yltynyt sade ajoi meidät siellä kahvioon pohtimaan horkkaisia optioitamme.

Lopulta päätimme ajella etelään St. Paulin sivuitse kohti improvisoitua lounaspaikkaamme . Sitä hoiti nuoriso, joka tuntui olevan kiinnostuneempi somesta ja keskinäisestä seurustelusta kuin satunnaisista nälkäisistä matkamiehistä. Yritimme kääntää ennätyksellisen hitaan palvelun eduksemme likomärkiä varusteitamme kuivatellen ja kanta-asiakkaita tirkistellen.

Jatkoimme matkaa kukin ehkä 3 MCal rikkaampina ja pari tuntia köyhempinä. Lähellä Gourdonia erkaannuimme. Jukka ja Peksi  ottivat lyhyen reitin kotiin. Ari & Heikki taas jatkoivat pohjoiseen Cipieresiin/Creolieresiin ja sieltä edelleen länteen lähelle Andonia, mistä suorinta tietä takaisin Grasseen ja kaivattuun kuumaan suihkuun. Illalla kuului taas kulinarismin kutsu. Ja taas kulkisi alamäessä!

Sunnuntai 10.4.

Sunnuntaina oli vuorossa auringonpaistetta. Jukka päätti palautella. Itselläni oli ohjelmassa valmentajan määräämiä mäkivetoja, joten suuntasimme Arin kanssa St. Paulin kautta edellisenä päivänä merkille pantuun tasaiseen Col de Vencen nousuun. Siinä oli hyvä tehdä suunnitellut 3 x 10´/240 Watt mäkivetoa  10´/190 Wattin palautuksin.

Toisella vedolla saavutin edellä kiivennyttä pyöräilijää. Kaunis nuori nainen huumaavan kauniilla punaisella De Rosalla! Veto loppui ehkä 50 m neidon yläpuolelle. En iljennyt laskea watteja reseptin mukaiselle 190 tasolle, jolla olisin vajonnut takaisin hänen alapuolelleen.  Kolmatta vetoa varten jouduin kuitenkin kääntymään ja laskemaan alamäkeen, joten taas päästiin moikkaamaan. Käytökseni alkoi varmaan vaikuttaa vähintäänkin epäilyttävältä. Sentään hän oli päässyt karkuun ennen kuin kolmas vetoni toi minut huipulle.  Jatkoin 190 wattin palautusta  hyvää haipakkaa alamäkeen määrätyn ajan ja pysähdyin sitten odottelemaan PK-sykkeillä ajanutta Aria. Yhdessä jatkoimme lounaalle Coursegoulesin kylään. Koska paikallinen ravintola hyväksyi ainoastaan käteistä, jätin Arin varaamaan pöytää ja jatkoin etsiskelemän pankkiautomaattia. Ei löytynyt. Sen sijaan törmäsin De Rosaan, jonka omistaja nautti jäätelöä poikaystävänsä kanssa läheisen kahvilan terassilla.

Onneksi Arin käteisvarat riittivät kustantamaan meille kummallekin kevyen lounaan kyytipoikineen. Matka jatkoi upealla maisemakierroksella takaisin Venceen ja sieltä edelleen perusleiriin jo tuttua reittiä.

Maanantai 11.4.

Viimeinen leiripäiväni alkoi suurin odotuksin. Nousimme Arin ja Jukan kanssa aluksi upeaan Saint-Vallier-de-Thieyn kylään maisemia ihailemaan. Horisontissa siinsivät upeat reitit, jotka jäisivät osaltani vain haaveeksi. Pojat ehtivät ne kuitenkin loppuviikosta kokemaan.

Paistattelimme päivää ja jatkoimme leppoisaan tahtiin kohti Caussolsia, kunnes havaitsin etupyöräni vuotavan ilmaa. Omaa tyhmyyttä, kun olin lähtenyt loppuun ajetulla tuubirenkaalla matkaan. Ei auttanut muu kuin pysähdellä sopivin väliajoin pumppaamaan lisää ilmaa renkaaseen ja sitten kiriä kaverit taas kiinni.

Ensimmäiseltä päivältä tutuksi tulleessa Gourdonissa pysähdyimme lounaalle. Tällä kertaa alempana sijaitsevaan ravintolaan. Se osoittautui oivalliseksi.  Lounaan päätyttyä havaitsin, että renkaan tyhjentymisen lisäksi espanjalaisen Orbea-pyöräni takavaihtajan vaijerin ohjauskiinnike oli aterioinnin aikana irronnut rungosta. Kolmas kerta. Ensimmäisellä kerralla pyörä toimitettiin tehtaalle korjausta varten. Toinen korjaus tehtiin Velosportissa. Mutta nyt kävi ilmeiseksi, ettei tuo design kestäisi millään liimauksilla.

Käytössä oli nyt reikäkuminen kaksivaihteinen maantiekiitäjä. Perusleiriin oli jäljellä oleellisesti alamäkeä. Se sujui alentuneista rengaspaineista huolimatta kunnialla. Mäen alla Cafe du Cyclisten terassilla oli sitten tilaisuus keskustella Arin ranskalaisen Lookin, Jukan italialaisen Colnagon ja oman espanjalaisen Orbeani meriiteistä. Suoraan sanoen turha keskustelu, sillä johtopäätökset ja toimenpiteet olin toteuttanut jo edellisenä kesänä.

Tämän jälkeen ei omalta osaltani ollutkaan leiristä jäljellä muuta kuin katkeransuloinen illallinen ja aamun ajomatka Nizzan lentokentälle. Kyydissä olivat nyt vain omat tavarani, joten pääsin istumaan oikein takamatkustajan istuimelle. Norwegian kiidätti minut aikanaan kotimaahan. Citroën taas palautti toverit takaisin perusleiriin ja kohti uusia seikkailuja.