Kun viisi raavasta miestä menee viikoksi reissuun ei voitane välttyä näkemyseroista. Katsotaan tarinan lopulla onko löytynyt yhteisymmärrystä

Siirrymme päivän 5. aamuun. Pilvet roikkuvat vuorilla melkein räystäidemme tasolla ja satavat. Suunnitelman muutos, ajetaan paikkaan missä ei sada vuorilla. Tämä toteutunee ainakin puolittain seudulla missä ei ole vuoria. Eli katsotaan kartasta lähin paikka suur-Torinon pohjoisosasta missä kartta ei näytä vuoria. Sinne siis San Gillion piiirikuntaan ja pyörän selkään.

Reittisuunnitelmakin hahmottuu varsin deterministisesti sen mukaan mikä seuraavan risteyksen nimistä näyttää hauskimmalta, La Cassa, kiva, Fiano, Lanza ja seuraavana Airola. Huomasitteko miten kaunis ja kotoisa oli tämä kumpuileva, vehreä kylä melkein kuin Suomassa, no varmaan Airoloita on Suomessakin. Melkein voisi tuollaiseen kylään muuttaa. Mafian pelkoisille Markuksen kuulema ohje: kun maksaa suojelurahat heti alkuun niin ei tarvitse tyhjään kämppään paria kertaa palata vaan heti mukaan maan tavalla.

Todella mukavaa ajelua vapaasti siellä täällä. Ja autollekin löydetään kun seurataan kivoja muistiin jääneitä kylänimiä käänteisessä järjestyksessä. Mutta järisyttävä huomio, jonka oivalsin vasta kotona ja putosin penkiltä kuin Jeen-Pier Cusela aikoinaan. Ajoimme kolme tuntia reippaasti ilman suunnitelmaa suur-Torinon lähiöitä, emmekä pysähtyneet liikenteen takia kuin kerran, plus kahta junapuomia kunnioittaen. Jos ajan Helsinkiin, pysähdyn valoihin kaksikymmentä kertaa ja toisenmoisen muun risteävän liikenteen takia. Huhuh, olisikohan Torinossa asuttu ja opeteltu elämään kauemmin kuin Suomessa. Ihmeellistä! Sanokaa te työmatkapyöräilijät onko Helsinki valmis pyöräilykaupunki ? (toki hyvähän se on näin lähiöiden näkökulmasta). Voisi tuumailla että on sitä muitakin hyviä elämisen tapoja kuin suomalainen.

Tutustuimme tuolla Mathin-kylässä kahvitellessamme entiseen ammattipyöräilijään 70v. Mukava oli rupatella italiaksi. Kaikki ihmettelivät jälkikäteen kuinka mukava ja ymmärrettävä keskustelu oli. No, toki hetken kuluttua huomasimme että kunkin ymmärtämä tarina oli aikalailla erilainen. Toinen oli jutellut hänen kuudesta pyörästään ja toinen kuudesta vaimostaan. Eli hyvä fiilis voittaa aina tiukat faktat, näin se menee.

Tämän retken ihmeellisyys oli tasamaa-ajoa ja 930 nousumetriä. Kyllä sen kartta jälkikäteen todisti mutta eipä niitä huomattu.

Saavuimme autolle, mutta kolme innokasta halusi jatkaa polkemista. No missä tavataan? Rivolin Esso kuulosti mukavalta paikalta. Olihan Rivolin kyltti jossain aamulla nähty. Nyt voitaneen tunnustaa Mixun, toisen automiehen kanssa: meillä ei ollut hajua Rivolin sijainnista eikä myöskään karttaa. Eikäpä tuota kylttiäkään näkynyt puolen tunnin ajon jälkeen. Epäonnistumisen tunnustamisen sijaan totesimmekin siinä etsivämme ruokakauppaa. No ei sitäkään vartin ajon jälkeen löytynyt. Jo vain, mitäpä tuolla vipeltää, kolme hilpeää suomalaispyöräilijää vilkkaan Torinolaisliikenteen seassa. Ja kuinka ollakaan ruokakauppakin löytyi (huom. ajoimme tosiaan sata kilometriä ennen kuin ensimmäinen ruokakauppa löytyi, huhuh#2 ). Suunnitelma nolla, mutta toteutus lähellä sataa kuten myös kilometrit lähellä sataa.  Samalla alkoi myös sataa eli päivän ajoituskin kohdallaan. Tämä päivä oli hieno osoitus siitä että joskus homma menee putkeen jopa ilman tiukkaa suunnitelmaa. Usein olen huomannut, että mitä tarkempi ja loisteliaampi on etukäteissuunnitelma, sitä huonommin reaalimaailma sitä toteuttaa. Yo! Rento meininki, hyvä fiilis !

Näkemysero? No se syntyi Markuksen ollessa rattivuorossa kun auto pysähtyi La Graven kylän kohdalla kommentein: ’Tässä on hiihtopummien paratiisi (voi olla) ja tuossa kylän ainut hiihtohissi (joo) ja tuossa edessä ainut laskettelurinne’. Katsoin oikealle, hemmetinmoinen monen kilometrin jäätikön repimä jyrkänne, sama vasemmalle ja vieläpä kaksi kilometriä ylöskin päin. Olen tuumannut enkä myönnä vieläkään että oli laskettelurinne. No, en ainakaan aio siinä laskea. Alleni mieluummin 😉