Näkymä Col des Champsilta

Tämän kesän lomasuunnitelmat heittivät häränpyllyä. Redmondista määrättiin pakollista puuhaa heinäkuuksi. Siispä vihreää talvea vietettiin pääasiassa toimistolla. Jonain iltana kotona takkatulen ja Eurosportin TdF-lähetyksen  ääressä kohmeisia jäseniä sulatellessamme syntyi Pojan kanssa unelma aurinkoisista pyörälenkeistä Meri-Alpeilla eli Nizzan seudun vuoristossa. Hänellä oli suunnistuksen alkukausi mennyt pipariksi jalkapöydän rasitusmurtuman vuoksi. Pyöräily oli löytynyt korvaavaksi harjoitteeksi. Vieläpä siinä mittakaavassa, että oli jo kyseenalaista vieläkö isästään olisi lenkkiseuraksi. Matkat kuitenkin varattiin. Majapaikaksi valikoitui Castellane, koska Tour de France sattui ajamaan kaupungin läpi tänä vuonna. Ympäristön maisemat ja tiet näyttivät taivaallisilta.

Notre-Dame du Roc hallitsee Castellanen kaupunkikuvaa

Kohteeseen matkattiin jo legendaarisella prof. E:n reseptillä. Konsepti olisi sallinut seurueeseen kolmannenkin jäsenen,  olimmehan vielä varanneet hotellista majoituksen kolmelle hengelle. Erinäisten sattumusten vuoksi matka toteutui lopulta Pojan kanssa kahdestaan. Onneksi, sillä perillä hotellilla palautui mieleen, että ranskalainen kolmen hengen majoitus tarkoittaa yhden hengen huonetta, johon on kapean parisängyn lisäksi ahdettu kolmas hädin tuskin nukuttava peti. Castellaneen pimeällä ajaminen oli vaikuttava kokemus. Kaupungin päälle pari sataa metriä pystysuoraan nouseva kalliopaasi ja sen päällä olevan kirkon (Notre-Dame du Roc) juhlavalaistus kajastivat jo kaukaa.

Ajopäivä 1 – Löysät pois

• Ajokilometrejä: 141,5
• Nousumetrejä: 1.957

Päivän valjettua oli aika pikaisesti katsastaa Castellanen keskustaa. Nykyään kaupunki sijaitsee 724 metrin korkeudessa, mutta alkujaan se on perustettu maisemaa hallitsevan kalliopaaden päälle suojaan vihollisten  hyökkäyksiltä.

Lac de Castillon

Sunnuntaiaamu oli nyt rauhallinen alakaupungissakin, joten paneuduimme kasaamaan kuljetuslaukuista kaivamiamme pyöriä.  Ja sitten matkaan. Edelliset päivät olivat kuluneet työn tohinassa ja matkavalmisteluiden merkeissä. Niinpä tien päälle päästyä innollamme ei ollut mitään rajaa. Suuntasimme Castellanesta pohjoiseen. Aluksi Lac de Castillon -järvelle ja sen rantaviivaa seuraillen pohjoiseen. Reitin olimme aamulla suunnitelleet GarminConnect -palvelussa ja ladanneet  Edge 800 -laitteeseeni. Suunnistaminen aivan pikkuteitäkin pitkin sujui näin tosi helposti. Paperi- ja kännykkäkartat olivat kuitenkin takataskussa varmistamassa silloin kun muutaman kerran heräsi epäilys Garminin antamia ohjeita kohtaan.

Lounastauko ja sateensuoja Barremessa

Sääksi oli luvattu puolesta päivästä lähtien rankkoja ukkossateita. Onnekkaasti reittimme vältti lounasaikaan asti sadekuurojen alueet. Pysähdyimme syömään Barrèmeen. Juuri oikeaan aikaan, sillä alkuruokia pöytään kannettaessa puhkesi rankkasade. Myräkkää kesti jälkiruokakahviin saakka. Sen jälkeen suoriuduimme matkaan, edelleen pilviä väistellen. Lounaalla oli vahvistunut päätös pidentää lenkkiä ajamalla Digne-les-Bainsiin ja valloittaa ensimmäinen kunnon vuoristosola Col du Corobin. Tässä viimeistään tuli tutuksi loppuviikon teema: Poika painaa edellä ja isä laahaa ankkurina perässä yrittäen pitää hapot ja sykkeet jotakuinkin aisoissa. Koska oli kyseessä ensimmäinen etappi, sykkeet nousivat kiitettävästi, ja valtaosa matkasta sujui VK-alueella, usein anaerobikynnyksen tuntumassa.

Paluumatkalla Barremen ohitettuamme pidimme yllä hyvää vauhtia ison tien kohtuullisen tasaisella tieosuudella Viimeinen nousu yli kilometrin korkeuteen otti aika koville, joten lopun n. 10 km. laskettelu Castellaneen oli tervetullut helpotus.

Ajopäivä 2 – Verdonin rotko (Les Gorges du Verdon)

• Ajokilometrejä: 148,5
• Nousumetrejä: 2.653

Verdonin rotkoa

Castellane sijaitseee Verdon-joen varrella. Pian kaupungin jälkeen etelässä joki painuu aikanaan muovaamaansa Gorges du Verdon -rotkoon. Se on Euroopan merkittävimpiä luonnonnähtävyyksiä ja vetää vertoja Grand Canyonille. Rotkon seinämät nousevat paikoin 700 metrin korkuisina jotakuinkin pystysuoraan. Rotko päättyy Lac de Sainte-Croix-tekojärveen.

Matkan teema tuli tutuksi viimeistään toisen päivän aikana

Reittimme suuntasi alkuun rotkon eteläreunaa noudattelevalle tielle. Jotenkin olisi voinut luulla, että rotkon reunan ajaminen olisi ollut pysyttelyä suunnilleen samalla korkeuskäyrällä. Todellisuudessa reitti oli jatkuvaa ylä- ja alamäkeä, joten lounaspaikkaamme Aiguinesiin saavuttuamme olimme jo melko väsyneitä, erityisesti kun edellisen päivän intoilun tuottamat hapot painoivat jaloissamme. Lounaalla päätettäväksi oli sovittu, jatkammeko reittiä tekojärven kierrolla vai jatkammeko suoraan pohjoiseen. Ruoka ja virvokkeet rohkaisivat mieltä siinä määrin, että päätös kypsyi kiertoa puoltavaksi (matkaa n. 60 km lisää).

Alkupätkä olikin helppoa laskettelua. Järven länsiranta taas tasaisen junnaavaa lievää nousua nyt lämpimässä rankkasateessa valtavien laventelipeltojen läpi. Kukinta oli jo pääsääntöisesti ohi, ja sato korjattu. Kosteus kuitenkin irrotti jäljelle jääneistä varsista ja muusta kasvullisuudesta voimakkaan tuoksun, jonka keskellä polkeminen oli elämys.

Järven pohjoispään jälkeen reitti nousi taas tuskaisesti seurailemaan rotkoa. Tällä kertaa tietenkin pohjoisreunan tietä, jota olimme aiemmin tänä kesänä ajaneet autolla Siipan kanssa palatessamme Mont Ventouxin maisemista Nizzaan.

Ajopäivä 3: Castellanesta itään ja Entrevaux

• Ajokilometrejä: 149,8
• Nousumetrejä: 3.130

Kolmannen ajopäivän aluksi suunnattiiin Verdon-joen vartta suoraan itään ja sitten läheisen Lac de Cahaudannen tekojärven rantaviivaa koilliseen. Aamu oli aivan upea, järvi käsittämättömän hienon smaragdinvihreä ja olo virkeä.

Järveltä lähdimme Pojan kanssa yhtä tahtia Col Saint Barnabén nousuun. Jalat tuntuivat toimivan, ja nousu edistyi mielestäni mukavasti. Kunnes Poika kysyi pahastuisinko, jos hän nykäisisi huipulle omaan tahtiinsa. No ei, mikäpäs siinä. Ja jo seuraavasta mutkasta Poika oli hävinnyt näkymättömiin. Mielestäni pidin yllä ihan hyvää nousutahtia. Vaan eipä hellinnyt matkalle osuneen pikkukylän asukkailta taputuksia ja Allez-allez! -kannustuksia, kuten pojalle oli käynyt. Strava-tilasto kertoo syyn: oma sijoitukseni segmentillä 141. keskinopeudella 14,1 km/h ja Pojan neljäs 20,7 km/h keskarilla. Isänsä komppaaminen alarinteillä ilmiselvästi maksoi KOM:in.

Reitin käännepisteeksi ja lounaspaikaksi olimme suunnitelleet Entrevauxin kaupungin. Jo puolimatkassa sinne vesipullomme olivat tyhjenneet siinä määrin, että nousimme pienen koukkauksen reitiltä Saint-Aubanin kylään. Paikka oli pormestarin (Mairie) toimistoa lukuunottamatta täysin kiinni, joten kahvin ja virvokkeet saimme unohtaa. Vesipullot sentään saimme täytettyä pormestarin WC:n hanasta. Pian jätettyämme tuon tuppukylän tie laski käsittämätömän hienoon joen muodostamaan rotkoon.

Saint Aubanin jälkeen tie (D221A) vei rotkon reunaa upeiden kalliomuotojen läpi

Entrevauxiin saavuimme etelästä korkealta kaupungin yläpuolelta. Tieltä avautui hieno yleisnäkymä kaupunkiin. Sen keskiaikainen vanhakaupunki sijaitsee Var-joen mutkan sisällä. Vanhasta kaupungista nousee yläpuolista vuorenrinnettä pitkin muuri, joka johdattaa linnoitukseen korkealle huipulle kaupungin yläpuolelle.

Entrevauxin keskiaikainen kaupunki ja linnoitus

Nautimme oikein maittavaa lounasta keskustorin laidan ravintolassa ja täytimme vesipullot viereisestä suihkukaivosta. Seuraava etappi täysin vatsoin D911-tietä olikin nimensä veroinen: heti kärkeen muutama sata metriä 16% nousua.  Loppumatkalle sitten korkeusvaihtelua taas osui riittämiin: alimmillaan laskettelimme 400 metriin ja pian taas nousimme yli kilometrin korkeuteen. Kaikkiaan nousumetrejä kertyi yli 3100, joten illalla tunsimme tehneemme jokseenkin kohtuullisen urakan.

Ajopäivä 4:  Totaalinen romahdus

• Ajokilometrejä: 79,0
• Nousumetrejä: 2.115

Keskiviikko oli viimeinen täysi ajopäivä. Poika oli jo Suomessa päättänyt, että vähintään yhtenä päivänä täytyy päästä pohjoisemmaksi yli 2 km korkuisille huipuille. Col d’Allos vaikutti sopivalta. Olihan yksi Tour de Francen etappi ajanut sen kautta tänä kesänä.  Samalla voitaisiin napata pari muutakin vastaavan korkuista kukkulaa. Sentään oli realismia sen verran, että ajoimme autolla n. 50 km lähemmäs noita mäkimaastoja ja aloitimme pyöräilyn Colmarsin kaupungista.

Pakko pysähtyä ottamaan kuva..

Jalat tuntuivat lyijyltä ja olo piestyltä heti ensimmäisessä jyrkähkössä mäessä kohti Col des Champsia . Poika jaksoi aikansa raahata hiipunutta kapteeniaan ylös mäkeä, mutta kyllästyi lopulta ja nykäisi huípun alppiniityille odottelemaan ja maisemia ihailemaan. Ehkä varttia myöhemmin moninaisten tekosyiden varjolla tekaistujen pysähtymistarpeiden jälkeen saavuin hänen seurakseen. Nautimme lounaaksi paidan takataskussa tuomamme patongit, jotka olimme täyttäneet aamulla Castellanen markkinoilta hankituilla lammasmaitojuustolla ja kuivatulla sianfileellä.

Helppo hymyillä vartin kaulan turvin..

Col des Champsin 2.200 metristä laskimme kilometrin korkeuteen Saint-Martin-d’Entraunesin  kylään, jossa tankkasimme virvoitusjuomia ja vettä. Sitten nokka kohti seuraavaa huippua 2300 metriin. Nousun puolivälissä alkoivat minulla todelliset vaikeudet. Vauhti hiipui alle 10 km:iin tunnissa eivätkä sykkeet millään nousseet  edes PK2-alueelle. Meno oli kuin tervassa. Yritin syödä ja juoda, mutta olo vain heikkeni. Ehkä 1900 metrissä alkoi huimata ja näkö hämärtää siinä määrin että oli pakko pysähtyä ja tunnustaa että kolmas mäki eli Col d’Allos jää minulta väliin. Sovittiin Pojan kanssa että hän ajaa omaan tahtiinsa huipulle, sieltä alas Barcelonetten kaupunkiin ja edelleen Col d’Allosin yli hakemaan autoa lähtöpisteestämme. Minä taas sinnittelisin huipulle ja ajaisin alas Barcelonetteen odottamaan hänen paluutaan.

Näin tehtiin. Huipulle päästyäni minulla oli jäljellä vain helppo lasku kaupunkiin ja mukava tuokio terassiravintolassa useammankin palautusoluen merkeissä. Poika sen sijaan pinnisteli viimeisen vuoristosolan yli ja ajoi sitten autolla samaa reittiä takaisin Barcelonetteen. Col d’Allosin tie vain oli todella kapea ja mutkainen ja siis autollakin hidas. Joten terassituokioni venyi usean tunnin mittaiseksi.  Koska tuossa vaiheessa kello oli jo iltakahdeksan, päätimme nauttia illallisen Barcelonettessa ja ajaa n. 100 km matka hotelliimme yötä myöden. Perillä olimmekin vasta puolen yön jälkeen.

Tuskien taivalta, mutta näiden näkymien takia kannattaa kärsiäkin

 Ajopäivä 5: Viimeiset fiilistelyt

• Ajokilometrejä: 39,3
• Nousumetrejä: 781

Castellanen kaupunkia Rocin näkökulmasta

Olimme laskeneet, että meidän pitäisi lähteä ajelemaan Nizzaan klo 16:n aikoihin ehtiäksemme hyvin klo 20 alkavalle lennollemme.  Aamupäivällä olisi siis aikaa johonkin aktiviteettiin, ennen kuin olisi aika pakata pyörät laukkuihin. Castellanen seutu on oikea puuhamaa: pyöräilyn ohella tarjolla on kaikenlaisia seikkailuaktiviteetteja: melomista, raftingia ja canyoningia. Näitä palveluita tarjoavia yrityksiä on pääkadun varrella vieri vieressä. Odottelimme niiden aukeamista klo 9:ään, ja kävimme kysymässä canyoning-mahdollisuuksia parista liikkeestä. Kaikki täyteen buukattuja. Oli siis helppo päätös valita pyöräily myös viimeisen päivän lajiksi.

Edellisen päivän vaivat olivat tipotiessään ja ajaminen tuntui jälleen nautinnolliselta. Pulssi nousi helposti VK-alueelle, ja tuntui helpolta pitää se siellä. Valitsemamme reitti osoittautui aivan oivalliseksi ja juuri päätösverkaksi sopivan mittaiseksi. Perille päästyämme kiipesimme vielä jalan kaupungin yläpuoliselle kirkolle ihailemaan sieltä avautuvaa näkymää. Sitten takaisin hotelliin lounaalle, pyörien ja auton pakkaus, uintipyrähdys tekojärvellä ja auton nokka kohti Nizzaa.

Notre-Dame du Roc ja Notre-fils de la Montagne