Viisi nousua Mont Ventouxille

IMG_0651

Hyvä aikomukseni oli dokumentoida huhtikuisen Provencen-matkan kaikki etapit. Aikeeksi jäi paria postausta lukuunottamatta. Juhannuspäivästä alkanut uusi reissu samoihin maisemiin elvytti muistia sen verran, että ajattelin summata ainakin kohokohdat kummastakin matkasta samalla kertaa. Aloitetaan tietenkin Provencen Jättiläisestä. Näillä kahdella visiitillä olen nyt muutaman kuukauden sisällä kivunnut sen huipulle viidesti. Kaikki kerrat kovin erilaisia.

Ensimmäinen nousu

IMG_0629Ensimmäinen kerta starttasi Bedoinista tiistaina. Lähdettiin yhdessä Jukan ja Arin kanssa, mutta koska  heillä kokeneina Ventouxin huiputtajina ei ollut tarvetta pitää kummempaa kiirettä, poljin edellä yksikseni. Lähdettäessä ei ollut täyttä varmuutta, sallisivatko lumiolot huipulle nousun. Malaucenen reitti olikin vielä poikki, mutta Bedoinin suunnasta pääsi perille asti. Keliolot olivat mitä hienoimmat: pilvetön ja lähes tuuleton sää. Huipullakin asteita yli 20.

Bedoinin reitti on Ventouxin maantienousuista kuuluisin ja varmaan vaativin. Alun n. 5 km loivahko  lämmittelynousu kylästä läpi viini- ja hedelmätarhojen muuttuu kuin leikaten saavuttaessa metsän alarajalle. Heti ensimmäisestä serpentiinistä nousukulma jyrkkenee 10-11%:iin. Niissä tai isommissa lukemissa jatketaan sitten seuraavat 15 km metsän siimeksessä enimmäkseen pitkiä suoria siivuja.  Metsäosuus tuntui ensikertaisesta aivan loputtomalta. Turha oli odottaa, että seuraavan mutkan takana helpottaisi tai metsäosuus loppuisi. Onneksi olin siihen kokeneempien neuvomana jotenkin osannut varautua. Jukan opin mukaan ainoa keino selviytyä metsäosuudesta on asennoitua niin, että se ei lopu ikinä!

WP_20150414_14_30_38_ProHeti metsärajan yläpuolella on Chalet Reynardin kahvila-ravintola. Sivuutin sen pysähtymättä ja jatkoin viimeisten viiden kilometrin nousuun keskellä kuuluisaa Ventouxin huipun kuumaisemaa pitkin keltamustien aurauskeppien viitoittamaa tietä. Alkuun tuo pätkä tuntui metsäosuuden jälkeen tosi helpolta: jyrkkyyttä siinä onkin enimmäkseen vain 6-7%. Ja nyt oli tuuria, sillä kammottavista Ventouxin Mistral-tuulista ei ollut tietoakaan. Suunnilleen Tom Simpsonin muistomerkiltä alkaen taas jyrkkenee. Jos on vetänyt alkupätkän tunnollisesti, etiketin mukainen poseeraus lähellä huippua vartoville kaupallisille valokuvaajille vaatiikin vähintään kunnon irvistyksen. Kuuluu nimittäin asiaan tulla kuvatuksi isolla limpulla putkelta vetäen.

WP_20150414_14_54_40_ProAri ja Jukka karauttivat huipulle vajaan tunnin odottelun jälkeen. Lähdimme sitten laskuun samaa reittiä takaisin. Ajettiin kimpassa niin, että Ari sai laskusta suurimman osan tallennettua GoPro-kamerallaan. Alun avoimessa maisemassa saimme nautiskella vauhdikkaista kurveista hyvän näkyvyyden turvin. Metsäosuudella taas pääsimme jyrkillä suorilla yrittämään huippunopeuksia. 75 km/h ylitettiinkin useaan otteeseen, mutta kahdeksan kympin raja taisi jäädä toistaiseksi rikkomatta.

WP_20150414_14_54_49_Pro

Toinen nousu  ja varsinkin lasku – the Beast of Provence

IMG_0843Nizzan seudulla asusteleva Peksi liittyi joukkoomme keskiviikkona aikomuksenaan kerätä kokoelmaansa muutamia uusia vuoristosolia ja kivuta Ventouxin huipulle traikilla. Siis sellaisella kolmipyöräisellä kummastuksella, jota poljetaan makaavassa istuma-asennossa. Läksin Beaume-de-Venisen majapaikastamme matkaan kymmenen aikaan. Peksi vajaan tunnin myöhemmin. Ari ja Jukka jäivät päiväksi ajelemaan alarinteille.

Reitti oli sama kuin toissapäivänä. Mutta vuorta ei samaksi tunnistanut. Vaikeudet alkoivat metsäosuuden loppuosalla. Vesisade kasteli vaatteet läpimäriksi. Vielä Chalet Reynardin kohdalla tuntemukset olivat kuitenkin niin siedettävät, että päätin jatkaa pysähtymättä huipulle. Pian vesisade muuttui rakeiksi, sitten rännäksi,  ja tuuli äityi ajoittain kovin navakaksi. Yritin pitää mahdollisimman hyvää nousuvauhtia ja lämpöjä yllä, mutta jäsenet alkoivat jäykistyä ja tahti hiipua huippua lähestyessäni. Viimeiseen neulansilmään kääntyessäni olin lentää tieltä, kun huipulta puhaltava myrskytuuli iski sivuttain pyörääni ja vartalooni. Selvisin mutkasta ja sinnittelin vastatuulessa miten kuten huipulle. Sitten lähelle nollaa kylmennyttä säätä observatorion puotiin sisään pakoon. Sinne olikin jo kertynyt lajin verran samanlaisia  horkkaisia äijiä.

Mitään lämmittelypaikkaa tai edes lämmintä juotavaa ei ollut tarjolla. Pian kävi selväksi, että oli aika tehdä ratkaisuja. Sää näytti vain heikkenevän, eikä olo märissä vaatteissa parantunut lainkaan. Ei tuntunut uskottavalta, että koko joukko pääsisi jollain pelastuskuljetuksella alas. Joten ei muuta kuin ulos räntäsateeseen ja pyörän selkään. Nokka kohti Chalet Reynardin välietappia. Usko tuon tavoitteen saavuttamiseen meinasi välillä hiipua. Räntäsateessa tuskin näki eteensä ja sormet kohmettuivat niin, että jarrukahvoja oli vaikeaa puristaa. Vauhti pääsi sen vuoksi aika ajoin kiihtymään sillä seurauksella, että viima vain syvensi kylmettymistilaa.

Chaletin kaminan kylki oli aivan kylmä. Lämmintä juotavaa sen sijaan oli maksusta tarjolla. Käytin WC:n käsienkuivaajaa niin, että sain sormet toimimaan sen verran, mitä tarvittiin luottokortin kaivamiseen märän takin taskusta. Ensimmäisestä kaakaokupista meni puolet pöydälle, kun en saanut tärinää hillittyä. Tilasin kaksi kuppia lisää. Näistä jälkimmäistä viimeistellessäni sisään vaappui uusi pakkasukko, jonka tunnistin Peksiksi. Hän oli selvittänyt metsäosuuden traikilla ja päättänyt nyt jättää pelin kesken Chaletiin. Ei näyttänyt hyvältä hänen tilansa. Tilasin lisää kaakaota, jonka hyötysuhde oli Peksillä vielä heikompi kuin omani. Pari kuppia lisää ja sitten traikin / pyörän selkään ja kimpassa metsän siimekseen. Jossain metsäosuuden puolivälissä ilma alkoikin kuivua ja lämmetä. Samoin vaatteet ja miehet. Loppumatka hyvää haipakkaa ja sitten lämpimään suihkuun. Talollamme jo odotelleet Ari ja Jukka kertoivat päivällä nähneensä, kuinka koko Ventouxin yläosa verhoutui ukkospilveen ja aprikoineensa kuinka mahtaa äijien käydä.

Mt.Ventoux horisontissa verhoutumassa ukkospilveen

Mt.Ventoux horisontissa verhoutumassa ukkospilveen

Kolmas ja neljäs nousu

2xventouxNyt ollaankin jo kesäkuun lopulla ja kesälomaviikkomme torstaissa. Muu seurue oli edellispäivän Fontaine-de-Vauclusen/Gordesin –lenkin jälkeen sen verran välipäivää vajaa, että sain kiipeillä ihan itsekseni. Pääsin aamun puolikahdeksan maissa matkaan. Tavoitteena oli ajaa taloltamme Beaume-de-Venisestä suorinta tietä Malauceneen ja nousta sieltä minulle uutta reittiä huipulle. Sen jälkeen tuntemuksista ja aikataulusta riippuen joko Saultiin, mistä uusi nousu huipulle tai Chalet Reynardilta suoraan alas Bedoiniin.

Malauceneen vievän ison tien valitseminen osoittautui hienoiseksi virheeksi. Välille osui tietyöpätkä, jossa tien leveydeltä levitettyyn vielä juoksevaan pikeen/tervaan oli siroteltu teräviä kivenmuruja. Kun sen yli ajoi, renkaat olivat kuin sokerikuorrutetut. Joka puolelta tiukasti tarrautuneiden kivenmurujen peitossa. Vaikka miten yritti niitä puhdistaa pois, aina tuntui uusia siruja tarttuvan renkaisiin ja kaivautuvan yhä syvemmälle. Ei tuntunut hyvältä ajatukselta luottaa tuollaisen käsittelyn saaneisiin renkaisiin ajatellen tulevia nousuja ja varsinkin laskuja. Malaucenessa oli siis pakko ostaa ryöstöhintaan uudet ulkokumit ja vaihtaa ne alle. Päivä olikin siten jo melko pitkällä, ennen kuin pääsin aloittamaan edes ensimmäistä nousua.

Vaikea sanoa, onko Malaucenen puolelta nouseminen helpompaa kuin Bedoinista. Toki reittiin osuu enemmän vähän loivempia osuuksia, joissa on hyvä tasoittaa sykettä. Toisaalta taas nousut ovat pahimmillaan aika ärjyjä: paikoin 15-20%. Nyt oli kiusana myös päällystetyöt: toinen puoli tiestä oli soralla – onneksi sentään laskun puoli.

Kiva kun ei tarvitse yksin kiivetä!

Kiva kun ei tarvitse yksin kiivetä!

Sää ei olisi voinut olla nousulle suotuisampi: laakson 32 asteen helle muuttui korkeuden myötä lähes miellyttäväksi. Mutta keväästä poiketen ilma oli paikoin sakeanaan kärpäsiä. Aina nousun loivetessa yritin lisätä vauhtia ja karistaa niitä matkasta, mutta turhaan. Muistuu mieleen viime kesän kipuaminen Apukuskin kanssa jossain Italiassa Scion/Asiagon maastoissa. Appari manaili että kanssani on ihan yhtä mahdotonta ajaa kuin Miksun kimpassa. Kumpikin kerää ympärilleen sellaisen kärpäspilven, että kuka tahansa vierellä ajava saa siitä osansa. Niinpä hän yleensä kiri itselleen parinkymmenen metrin hajuraon ja sai ajella  kirkkaassa ilmassa. Miksun teoria on, että nousuissa rasvan palaminen tuottaa hajua, joka houkuttelee kärpäsiä. Apparillahan rasvaa ei tunnetusti ole, vaan hän polttaa pelkkiä hiilareita.  Tuolla Italiassa muuten lopulta Apparin kanssa päästiin samanlaisessa hyönteispilvessä mäen huipulle. Siinä oli lehmiä laitumella, ja kun menin niitä kärpässaattueeni seuratessa ihmettelemään, niin lehmäthän pillastuivat noita pahalaisia ja rynnivät karkuun mikä mihinkin suuntaan. Tämä tarina on tosi.

Huomaa iso limppu!

Huomaa iso limppu!

Ventouxin Pohjoispuolella tie nousee huipulle siedettävässä kulmassa. Ei siis tuottanut erityisiä vaikeuksia asettautua vaadittuun poseerausasentoon photo-pisteellä.

 WP_20150625_12_29_59_Pro

Pakollisen huippu-selfien jälkeen oli päätöksenteon aika. Totesin, että nyt on hyvä päivä tarkistaa vuorostaan, millainen on viimeinen Ventouxin kolmesta maantienoususta. Ensin laskettelu hyvää haipakkaa Chalet Reynardille, ja risteyksestä sen alapuolelta etelän eli Bedouinin sijaan itään, eli Saultiin. Sinne lasketeltiin hyväpäällysteistä tietä. Jo tässä vaiheessa kävi selväksi, että Saultin reittin on sekä laskuna että nousuna helpoin. Ja Saulthan on n. 700 m. korkeudessa, joten nettonousua sieltä kertyy huipulle vain 1200. Sault on kuuluisa laventelipelloistaan. Vaikkei vielä ollut aivan paras kukinta-aika, osa pelloista oli näyttäviä ja tuoksu huumaava.

Laventelipeltoa Saultin yläpuolella.

Laventelipeltoa Saultin yläpuolella.

WP_20150625_16_46_55_ProSaultiin saavuin lounasaikaan. Aleisranskallani onnistuin tilaamaan kevytlounaaksi entrecote-pihvin, ranskalaisia perunoita ja provencelaisittain laitettuja tomaatteja. Ei huvittanut lähteä heti aterian jälkeen kiipeämään, joten ajelin vähän kaupungin keskustan ulkopuolelle ja otin puun alla vartin power napit. Ne tehosivat, ja nousu Chalet Reynardille oli odotetun helppo. Viimeinen viisi kilometria sitten jo tutumpaa piinaa. Matkalla Reynardille ohitin pari päivää aiemmin tapaamamme hollantilaispariskunnan. Kauniimpi osapuoli oli aloittanut nousun Malaucenesta kuuden aikaan, ehtinyt sen lisäksi selvittää myös Bedoinin nousun ja nyt oli siis tekemässä päivän kolmatta nousua Saultin suunnasta. Olin tiennyt, että kolmen nousun kerho on olemassa, mutten ollut tullut ajatelleeksi, että itse sen jäsenyyttä tavoittelisin. Nyt jäi kahteen kun olin niin myöhään liikkeellä. Valokuvaajatkin olivat jo keränneet kimpsunsa, joten piti dokumentoida uudella selfiellä.

Ensimmäinen ja viides nousu

Olin kehunut siipalleni Pauliinalle, miten helppo reitti Saultista on Chalet Reynardille ja takaisin. Kun alkuviikosta olimme yhdessä selvittäneet hankalampiakin mäkiä, ei vaatinut edes suostuttelua koettaa tuota hauskuutta. Toki oli kummallakin salaisena taka-ajatuksena koettaa huipulle asti, mutta siitä ei sopinut ääneen puhua.

Ajelimme siis seuraavana päivänä autolla Bedoinin kautta Saultiin. Vaihdoin siellä Pauliinan pyörään 12/28-takapakan. Samat välitykset kuin olin itselleni laittanut edellisen päivän nousuja varten. Ensiksi lyhyt mutta jyrkähkö laskettelu kaupungista laventelipeltojen reunaan. Ja sitten keula loivaan nousuun kohti ’kääntöpistettä’ eli Chalet Reynardia.  Sinne saavuimmekin leppoisan nousun jälkeen. Matkalla ihailimme mm. maakotkaa, joka leijaili pitkään yläpuolellamme.

Chalet Reynard

Chalet Reynard

Nautimme Chaletissa kevyen salaattilounaan ja sovimme että käymme ainakin vähän kokeilemassa, miltä varsinainen Ventouxin nousu tuntuu. Arvatenkin kokeileminen jatkui huipulle saakka. Ainoastaan Simpsonin muistomerkin jälkeen ennen viimeistä jyrkkää oli tarpeen pysähtyä vähän tasaamaan pulssia. Ja sitten ylös että heilahti. Chapeau!

paukku kiipeää isosti

WP_20150626_16_21_40_Pro

Mainokset
Kategoria(t): Matkakertomus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Viisi nousua Mont Ventouxille

  1. Paluuviite: Laahusankkurina Merialpeilla | Hiilarikuuri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s