Oli herännyt epäilys että aurinko on sammunut. Ei ole. Se vain on lainassa Espanjassa. Ja mahdollisesti eteläisellä pallonpuoliskolla. Yhtä kaikki, Suomessa sitä ei ole viime aikoina juuri näkynyt. Ja siksi Miksun ja Laten kanssa suuntasimme Malagan seudulle juuri kun pimeys oli ottaa valtaansa.

Suunnitelma ja toteutus pähkinänkuoressa: Norvegianin lennot perjantai-iltana Malagaan, jossa majoittuminen pyörävuokraamon läheisessä hotellissa. Aamulla pyörien nouto ja lyhyt tutustumislenkki Malagaa ympäröivillä kukkuloilla. Tavaroiden nouto hotellilta, juna Fuengirolaan ja reppuselkäinen pyöräily vuokraamallemme talolle Calle Mijasissa. Sunnuntaina koko päivän PK-lenkki Rondan kautta. Maanantaina pitkähkö lenkki palauttavilla sykkeillä El Chorroon ja takaisin. Tiistaina pikainen aamulenkki lähimaisemissa, kimpsut kasaan ja  paluu päinvastaista reittiä: pyöräily Fuengirolaan – juna Malagaan – pyörien palautus vuokraamolla – juna lentoasemalle. Kotiin ja töihin.

Ruuviajo

Malagan hotellivalintamme osoittautui oivalliseksi. Buffa-aamiaisesta riitti Latelle apetta normin mukaiset pari hevoskuormallista, ja pyörävuokraamo oli lyhyen kävelymatkan päässä. Saimme allemme kuiturunkoiset Ultegra-varustellut BH-merkkiset idän ihmeet. Tasaisella ihan ajettavat, mutta etenkin alamäessä melko arvaamattomat.

Mutta aurinko! Sitä imimme ensi metreistä tutustumislenkillämme, joka suuntasi Malagasta pohjoiseen. Heti alku oli reipasta nousua, ja Miksun piti muistutella muidenkin mieliin Matin ennustus säntäilevästä sonnilaumasta. Hapot pysyivät sen jälkeen aisoissa. Reitin suhteen riitti arpomista, ja suunniteltu 30 km lisälenkki jäi löytymättä. Siis jouduimme tyytymään maltilliseen n. 60 km lenkkiin, jotta ehtisimme ottamaan talon haltuumme sovitusti viiden-kuuden välillä.

Juna-asema oli sopivasti kivenheiton päässä hotellistamme. Pyörät kulkivat junassa oivallisesti, ja matka Fuengirolaan maksoi kolmisen euroa. Junamatkan kohokohta oli juoksijalegenda Juha Väätäisen tapaaminen. Nyttemmin hän toimii menestyksekkäänä kuvataiteilijana ja on Fuengirolan suomalaisyhdyskunnan luusereista poiketen täysin assimiloitunut espanjalaiseen yhteiskuntaan.

Franckin puutarha

Tähän vuodenaikaan ei majoitus aurinkorannikolla paljon maksa. Siksipä olimme panostaneet villaan, jossa riitti joka iikalle oma makuu- ja kylpyhuone. Yksi kammari ja kunkin parivuoteen puolikas jäivät vielä tyhjiksi. Sydämellinen isäntämme Franck tuli iltakuudelta sovitusti avaamaan portin ammattipuutarhureiden hoitamille tiluksilleen. Kävi ilmi, että hän omisti kaikki alueen puolen tusinaa huvilaa ja asusteli yhdessä niistä. Omamme sijaitsi oivallisesti ylärinteessä, mikä takasi upeat iltanäkymät Välimerelle. Gibraltar ja Marokko erottuivat selvästi auringonlaskun suunnassa.

Rondan etappi

Sunnuntaiaamu toi ensimmäisen kokonaisen ajopäivän. Päivänvaloa riitti aamukahdeksasta iltakuuteen. Se soi tilaisuuden sopivasti tauotettuun 170 km lenkkiin rauhallisilla PK1-2 sykkeillä.

Alkumatka taivallettiin aamuhämärissä hyvää haipakkaa rantaviivaa seuraillen A7-valtatietä pitkin. Varhainen pyhäaamun ajankohta rauhoitti baanan normaalisti kovin vilkasta liikennettä. Pian saimmekin havaita, että olimme innoissamme ajaneet liittymämme ohi. Ja että väylä oli muuttunut moottoritieksi. Se selitti ohittavien autojen yltyneet tööttäykset. Pienen karttasession jälkeen totesimme, ettei ollut muuta neuvoa kuin ottaa pyörät kantoon ja tunkeutua moottoritietä reunustavan piikkipensaikon läpi läheiselle nähtävästi eläimille tarkoitetulle ylikulkusillalle ja toivoa että sinne johtaa edes jonkinlainen tie. Näin kävikin, ja alun kinttupolku muuttui pian soratien kautta asvaltiksi. Matkamme sai pienen lisäharhailun jälkeen oikean suunnan ja vauhdin.

Suuntasimme pohjoiseen kohti sisämaassa nousevia vuoria. Pilvettömälle taivaalle noussut aurinko alkoi lämmittää selkiämme siinä määrin, että saimme pian pysähtyä kuorimaan liivit, hihat ja lahkeet pois nousun ajaksi. Se sujui sovitun maltillisesti nautiskellen. Vähän ennen Rondaa pysähdyimme tekemään selvää takataskussa kulkeneista tuhdeista eväspatongeista.

 

Rondan historiallinen kaupunki osoittautui maineensa veroiseksi ja kaiken vaivannäkömme arvoiseksi. Kuuluisuudet kuten Hemingway ja Orson Welles ovat viettäneet siellä pitkiä aikoja. Kaupungin jakaa kahtia Guadalevin-joki, joka on muovannut El Tajo-kanjonin toistasataa metriä kohoavine pystysuorine seinämineen. Hemingwayn kerrotaan lainanneen Kenelle kellot soivat -kirjaansa sisällissodan aikaiset rotkoon heittämällä tapahtuneet teloitukset. Hemingwayhan ihannoi myös härkätaistelua, ja siihenkin Ronda on oivallinen valinta. Monet pitävät sitä nykyaikaisen (eilisen?) härkätaistelun kotina.

Loppulenkki Rondon  jälkeen oli leppoisaa ajelua kumpuilevassa maastossa. Moneen otteeseen tuli mietittyä, miten hienoa on ajaa näiden kavereiden kanssa. Yhdessä on taitettu matkaa tuhansia kilometrejä, valloitettu kymmeniä vuoria, hikoiltu piinallisia spinning-tunteja ja rimpuiltu pyöräkisoissa. Joka miehellä tuntui kunto, ajotyyli ja menohalu osuvan yksiin niin, että ajettiin ikään kuin yhtenä kulkuneuvona. Paitsi tietysti Miksun iskuyritysten aikana. Ensimmäiselle varsinaiselle ajopäivälle kertyi mittariin 170 km vaakasuoraan ja 3 km nousua.

Franckin puutarhaan palasimme kuuden maissa juuri sopivasti ennen auringonlaskua. Lämmitetty (+25C) uima-allas tarjosi ajopäivän päätteeksi luksusta kolottaville lihaksille. Miksu ja Late jäivät rentoutumaan talolle. Itse suuntasin taksilla Fuengirolaan tapaamaan siellä talvet majailevaa täti-Eeppoa.

El Chorron etappi

Maanantaiaamuna herätys soi sovitusti kello puoli seitsemän. Ei olisi pitänyt sortua pihviin eikä varsinkaan viiniin tädin kanssa illallisella. Lykkäsin herätystä härskisti puoli tuntia eteenpäin. Alakertaan suoriuduttuani Miksulla oli jo kahvi, kananmunat, pekoni, puuro  ja mitä kaikkea valmiina. Ja Late hyvää vauhtia tankkaamassa energiavarastojaan ennakoiden päivän 7000 kilokalorin kulusta. Ei oikein maistunut mutta pakko oli yrittää jotain närppiä.

Onneksi edellispäivän retki vaati aloittamaan palauttavilla sykkeillä. Ja onneksi aloitus ja päivä muutenkin olisi enimmäkseen tasamaata. Paitsi se El Granden lähellä oleva 12% mäkien reunustama laakso, jonka kautta jouduimme ajamaan joka juuttaan päivä. No, sen jälkeen ajeltiin leppoisasti palautellen. Kunnes saavuimme Alloran kaupungin alarinteille. Alunperin oli tarkoitus ohittaa kaupunki sinne poikkeamatta. Sen verran uljas näky se oli korkealla mäen päällä seisovine arabialaisine linnoituksineen, että oli sittenkin aivan pakko poiketa päiväkahville. Kaupungin portilta alkoi pitkä 25%:n nousu torille, jolla oli käynnissä markkinat. Laten kanssa totesimme, että pari vuotta aiemmin olisi meiltä vasta-alkajilta tuo mäki jäänyt nousematta. Nytkin saimme hädin tuskin pidettyä pyörät liikkeessä.  Pienen pyöriskelyn jälkeen löytyi kaupungin aurinkoinen keskustori ja sen laidalta oivallinen kahvila. Pöytäseuramme kanssa vain ei tahtonut  oikein yhteistä kieltä löytyä.

Nyt oli tullut löysäiltyä jo siinä määrin, että oli pakko kiristää tahtia, jotta ehtisimme El Chorroon ja läheisille järville sekä vieläpä takaisin talolle ennen pimeän tuloa. Päiväkahvi oli kohentanut oloakin sen verran, että pyörittely sujui kumpuilevassa maastossa ihan jouhevasti. El Chorron padolla jouduttiin arpomaan suunnitelmaa hetken. Mittarissa siinä vaiheessa 65 km, ja takaisin kotiin siis vähintään saman verran. Todettiin, että pohjoisessa sijaitsevien järvien kierto ei enää onnistuisi. Päätettiin kuitenkin ajaa niiden suuntaan sen verran kuin tuntuisi hyvältä.

Erinomainen päätös. Vajaan kymmenen kilometrin päässä tulimme El Chorron kanjonin jyrkänteille. Näkymä oli henkeäsalpaava. Late vanhana kalliokiipeilijänä varsinkin oli aivan haltioissaan. Paikka on ehkä Euroopan kuuluisin kalliokiipeilyseinämä. Aikamme äimisteltyämme havaitsimme, että pienet pisteet jyrkänteen alla lähes joen rajassa olivat itse asiassa kaksi kiipeilijää. Jatkoimme upouutta päällystettyä serpentiinitietä, kunnes saavutimme ensimmäisen tavoittelemistamme järvistä. Päätimme lähteä kiertämään sitä riskeeraten vielä 15 km lisäyksen päivämatkaamme. Järven itäpään padoilla kuitenkin tajusimme, että karttaan merkitty järven kierto onnistuisi vain jalkapatikassa. Siispä pyörät ympäri ja takaisin osin paluureittiämme. Matkaa kertyi vajaa 160 km. 

 

Oienin etappi

Tiistaiaamuna oli aikaa vielä viimeiseen fiilistelyyn. Teimme kaunismuotoisen n. 60 km lenkin. Aloitus tutuksi käynyttä A7:aa länteen vilkkaassa työmatkaliikenteessä. Pidimme yllä reipasta vauhtia, jotta pääsisimme nopeasti nousuun ja vähän pienemmälle A355-tielle. Sekään ei kovin pieni tie ollut. Niinpä tilaisuuden tultua poikkesimme pikkutielle ja laskeuduimme Oienin kylään, mistä upea nousu serpentiinitietä takaisin A355:lle.  Sen jälkeen ajettiinkin loivasti lasketellen melkoista haipakkaa. Kerrankin oli vetäjän paikka kaikkein mieluisin: ainoastaan siinä pystyi pyörittelemään sen verran että pysyi lämpö jäsenissä. Peesaavilla menivät reidet totaalisen jumiin viimassa ja vuoren varjon lähelle nollaa viilentämässä aamuilmassa.

Aamun lenkki ja sen jälkeiset lähtötoimet sujuivat lähes minuuttiaikataulussa. Talolle saavuttiin klo 11, pikainen suihku ja vaatteiden vaihto. Franck saapui sovitusti tarkalleen 11:30 lähtötoimia ja –kuvia varten. Sitten olikin enää jäljellä pyöräily A7:aa pitkin Fuengirolaan, junalla Malagaan pyöriä palauttamaan ja lentoasemalle.