Pyöräilykausi puhkeaa kukkaan kevätklassikoiden myötä. Paris-Nice,  Ronde Van Vlaanderen, Paris-Roubaix, Provencen Jättiläiset. Ja mitä niitä on. Tänä vuonna viimeksi mainitun koeteltuun prof. E:n reseptiin tuli ripausta runsaammin uusia mausteita tai pitäisikö sanoa hajusteita.

Heti Norwegianin torstain-koneen pudotettua meidät Nizzan lentokentälle saatoimme tuntea odotetun ja tervetulleen tuulahduksen kesän tuoksua. Vuokra-autoksi sen sijaan saimme annoksen ranskalaisittain päivitettyä eleganssia ja suorituskykyä. Poissa olivat järkevät Berlingo tai Kangoo ja Partner. Tilalla mikä lie ranskalainen viettelijätär. Etumatkustamon seniorikerholaiset suhtautuivat tähän muutokseen poikamaisen innostuneesti. Seuran noviisijäsenistö taasen sijoitettiin pyörä- ja matkalaukuilta jääneeseen rakoon takaluukun syleilyyn. 

Kuljettajamme omaksuma paikallisen suurpiirteinen suhtautuminen hidastetöyssyihin välittyi kokelaan havaintomaailmaan tuoreiden pyöräilykuperkeikkojen herkistämän takaliston kautta. Koska viestiyhteydet ohjaamon suuntaan olivat rajoittuneet, takamatkustamon piti yrittää signaloida ulkomaailmaan kännykän avustuksella. Jäimme odottamaan pro-tourin tunnelmaan sopivaa poliisin helikopteri- ja moottoripyöräsaattuetta.

Vielä merkittävämpi uudistus oli perusleirin muutto Beaumes-de-Venisestä Nizzan lähelle Grasseen – tuohon maailman parfyymien pääkaupunkiin. Kaupunki on nykyään viehättävä sekoitus turistioppaista tuttua keskiaikaista kaupunkimiljöötä, mennyttä Rivieran kasinokulttuurin suuruutta ja tämän päivän monikulttuurisuutta. Turistisesonkina tosin varmaan jotain ihan muuta kuin mitä nyt huhtikuun alussa koimme. Majoitusmestarimme muutaman vuoden kestäneet tiedusteluretket olivat realisoituneet kiinnitykseksi kattohuoneistoon, jonka terassilta oli oivallista suunnitella hyökkäyksiä läheisille vuoristoteille ja etenkin paikkakunnan ravintoloihin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Perjantai 8.4.

Ensimmäisen ajopäivämme starttia viivytti pyörien kasaaminen kuljetuksen jäljiltä. Kalusto oli säilynyt ehjänä, ja työ sujui mukavasti sisätiloissa residenssin autokellarissa. Starttasimme varovasti reisi- ja käsivarsilämmittimiin sekä tuuliliiveihin verhoutuneina. Ensimmäisessä kunnon nousussa niitä sitten päästiin kuorimaan.

Rotkoreitin upeat maisemat vesiputouksineen virittivät tunnelmaan, jota parhaiten kuvannee Papa Peltocchin tokaisu: “Olen kateellinen itselleni”. Sopiva lounaspaikka  löytyi leirin henkeen sopivasti Gourdonin näköalapaikalta ennen kuin aamiainenkaan oli ehtinyt huveta. Yksinkertainen lautanen turskaa, vihanneksia, keitettyä kananmunaa ja aiolia oli yllättävän maittava. Tuore mäkimehu toimi kyytipoikana odotetun voimaannuttavasti.

 

 

 

 

 

 

 

Lounaan jälkeinen paluulenkki olikin sitten laiskan sujuvaa rullailua mietojen esi-Alppien kupeilla ja lopulta laskettelua Grassen perusleiriin ja aikanaan iltapalalle. Turistisesonki ei toden totta ollut vielä alkanut, sillä sinänsä mukiinmenevä pizzeria oli nopealla haulla ainut ruokaa tarjoileva ravintola tuohon aikaan. Nuorukaisilla oli aterian jälkeen kevyen päivän jäljiltä vielä energiaa jäljellä leikkimieliseen portaiden nousukilpailuun.

 

 

 

 

 

 

 

Lauantai 9.4.

Toinen ajopäivä valkeni pilvisenä. Odotettavissa oli kohtalaista sadetta  iltaan asti. Paikallisen oppaamme Peksin kanssa sovittu kohtaaminen Grassen Cafe du Cycliste -liikenneympyrässä toteutui yhteiseksi riemuksemme. Suuntasimme kimpassa jo tuttua reittiä Le-Bar-sur-Loupiin ja edelleen Venceen. Yltynyt sade ajoi meidät siellä kahvioon pohtimaan horkkaisia optioitamme.

Lopulta päätimme ajella etelään St. Paulin sivuitse kohti improvisoitua lounaspaikkaamme . Sitä hoiti nuoriso, joka tuntui olevan kiinnostuneempi somesta ja keskinäisestä seurustelusta kuin satunnaisista nälkäisistä matkamiehistä. Yritimme kääntää ennätyksellisen hitaan palvelun eduksemme likomärkiä varusteitamme kuivatellen ja kanta-asiakkaita tirkistellen.

Jatkoimme matkaa kukin ehkä 3 MCal rikkaampina ja pari tuntia köyhempinä. Lähellä Gourdonia erkaannuimme. Jukka ja Peksi  ottivat lyhyen reitin kotiin. Ari & Heikki taas jatkoivat pohjoiseen Cipieresiin/Creolieresiin ja sieltä edelleen länteen lähelle Andonia, mistä suorinta tietä takaisin Grasseen ja kaivattuun kuumaan suihkuun. Illalla kuului taas kulinarismin kutsu. Ja taas kulkisi alamäessä!

Sunnuntai 10.4.

Sunnuntaina oli vuorossa auringonpaistetta. Jukka päätti palautella. Itselläni oli ohjelmassa valmentajan määräämiä mäkivetoja, joten suuntasimme Arin kanssa St. Paulin kautta edellisenä päivänä merkille pantuun tasaiseen Col de Vencen nousuun. Siinä oli hyvä tehdä suunnitellut 3 x 10´/240 Watt mäkivetoa  10´/190 Wattin palautuksin.

Toisella vedolla saavutin edellä kiivennyttä pyöräilijää. Kaunis nuori nainen huumaavan kauniilla punaisella De Rosalla! Veto loppui ehkä 50 m neidon yläpuolelle. En iljennyt laskea watteja reseptin mukaiselle 190 tasolle, jolla olisin vajonnut takaisin hänen alapuolelleen.  Kolmatta vetoa varten jouduin kuitenkin kääntymään ja laskemaan alamäkeen, joten taas päästiin moikkaamaan. Käytökseni alkoi varmaan vaikuttaa vähintäänkin epäilyttävältä. Sentään hän oli päässyt karkuun ennen kuin kolmas vetoni toi minut huipulle.  Jatkoin 190 wattin palautusta  hyvää haipakkaa alamäkeen määrätyn ajan ja pysähdyin sitten odottelemaan PK-sykkeillä ajanutta Aria. Yhdessä jatkoimme lounaalle Coursegoulesin kylään. Koska paikallinen ravintola hyväksyi ainoastaan käteistä, jätin Arin varaamaan pöytää ja jatkoin etsiskelemän pankkiautomaattia. Ei löytynyt. Sen sijaan törmäsin De Rosaan, jonka omistaja nautti jäätelöä poikaystävänsä kanssa läheisen kahvilan terassilla.

Onneksi Arin käteisvarat riittivät kustantamaan meille kummallekin kevyen lounaan kyytipoikineen. Matka jatkoi upealla maisemakierroksella takaisin Venceen ja sieltä edelleen perusleiriin jo tuttua reittiä.

Maanantai 11.4.

Viimeinen leiripäiväni alkoi suurin odotuksin. Nousimme Arin ja Jukan kanssa aluksi upeaan Saint-Vallier-de-Thieyn kylään maisemia ihailemaan. Horisontissa siinsivät upeat reitit, jotka jäisivät osaltani vain haaveeksi. Pojat ehtivät ne kuitenkin loppuviikosta kokemaan.

Paistattelimme päivää ja jatkoimme leppoisaan tahtiin kohti Caussolsia, kunnes havaitsin etupyöräni vuotavan ilmaa. Omaa tyhmyyttä, kun olin lähtenyt loppuun ajetulla tuubirenkaalla matkaan. Ei auttanut muu kuin pysähdellä sopivin väliajoin pumppaamaan lisää ilmaa renkaaseen ja sitten kiriä kaverit taas kiinni.

Ensimmäiseltä päivältä tutuksi tulleessa Gourdonissa pysähdyimme lounaalle. Tällä kertaa alempana sijaitsevaan ravintolaan. Se osoittautui oivalliseksi.  Lounaan päätyttyä havaitsin, että renkaan tyhjentymisen lisäksi espanjalaisen Orbea-pyöräni takavaihtajan vaijerin ohjauskiinnike oli aterioinnin aikana irronnut rungosta. Kolmas kerta. Ensimmäisellä kerralla pyörä toimitettiin tehtaalle korjausta varten. Toinen korjaus tehtiin Velosportissa. Mutta nyt kävi ilmeiseksi, ettei tuo design kestäisi millään liimauksilla.

Käytössä oli nyt reikäkuminen kaksivaihteinen maantiekiitäjä. Perusleiriin oli jäljellä oleellisesti alamäkeä. Se sujui alentuneista rengaspaineista huolimatta kunnialla. Mäen alla Cafe du Cyclisten terassilla oli sitten tilaisuus keskustella Arin ranskalaisen Lookin, Jukan italialaisen Colnagon ja oman espanjalaisen Orbeani meriiteistä. Suoraan sanoen turha keskustelu, sillä johtopäätökset ja toimenpiteet olin toteuttanut jo edellisenä kesänä.

Tämän jälkeen ei omalta osaltani ollutkaan leiristä jäljellä muuta kuin katkeransuloinen illallinen ja aamun ajomatka Nizzan lentokentälle. Kyydissä olivat nyt vain omat tavarani, joten pääsin istumaan oikein takamatkustajan istuimelle. Norwegian kiidätti minut aikanaan kotimaahan. Citroën taas palautti toverit takaisin perusleiriin ja kohti uusia seikkailuja.