Kevätpolkaisu 2014

Kevätpolkaisun lähdössä

Idea tähän tapahtumaan osallistumiseen tuli Peter Selinin Flandersin ympäriajon  Eurosport-selostuksesta. Siinä hän taisi sitä vähän mainostaa. Saman tien kävin netistä tarkistamassa. Ilmoittauduin muutaman viikon empimisen jälkeen, kun ennakkoilmoittautuneiden listalle alkoi ilmaantua tuttuja nimiä.

Jotenkin siihen malliin olin tuumaillut, että tämän kesäkauden voisi ottaa tuntumaa yhteislenkkeihin ja kuntoajoihin. Siihen Kevätpolkaisu olisi oiva avaus. Oikeat kisat ja tosi nöyryytykset voisi sitten lykätä vaikka ensi kauteen tai hamaan tulevaisuuteen.

Sattumoisin edeltävällä viikolla soitti Late Myöhänen ja peräsi Kanarian-leirin suurisuisten möläytysten pitävyyttä. Silloin oli puhetta, että voisihan sitä kokeilumielessä lisenssin hankkia ja käydä katselemassa miltä oikeiden kisakuskien selät näyttävät lähtösuoralla. Nyt ollaan sitten kumpikin yllytyshullu lisensoituja CCH:n jäseniä ja nimet tulevan viikonlopun AHH-etappiajon H50-lähtölistalla.

Kevätpolkaisun aamu valkeni varhain ja usein. Epäilemättä edellisillan tunnollisen nestetankkauksen vaikutuksesta. Kello viiden aikaan päätin säädylliseksi  lopullisesti nousta ylös viimeistelemään hiilihydraattitankkausta. Huoltojoukoiksi rekrytoimiani perheenjäseniä olin illalla vannottanut heräämään ajoissa, ettei myöhästyttäisi lähdöstä. Kilpailunumeron olin etukäteen taivutellut keravalaisen kollegani hakemaan paikallisesta Intersportista. Näin oli järjestävä seura suositellut kisakeskuksen ilmoittautumisruuhkan välttämiseksi.

Aamun valmistautuminen sujuikin kuin nakutettuna, osin hyvissä ajoin laatimani 29-kohtaisen varustelistan ansiosta. Matkaan päästiin kahdeksan minuuttia aikataulusta myöhässä, mutta sen ajattelin kuroa kiinni astetta raskaammalla kaasujalalla. Tosin poikani ehdotti että jos hän kuitenkin ajaisi, niin minä voisin vaikkapa keskittyä kisan mielikuvaharjoitteluun. Takapenkin suunnaltakin kuului siipan mutinaa, että palautuu mieleen mikä oli tunnelma, kun hän vei silloin alakouluikäisiä lapsiamme heidän ensimmäisiin suunnistuskisoihinsa.

Talman koululla oltiin sopivasti paikalla jotakuinkin samaan aikaan kuin ensimmäiset järjestävän seuran edustajat. Sitten olikin aikaa kauniissa kesäaamussa istuen odotella muita kilpailijoita,  kuunnella kuulutukset ja kilpailuohjeet kolmeen, neljään kertaan ja miettiä vielä tavoitteita kisaan. Ne kiteytyivätkin selkeiksi: 1) välttää kasat 2) ajaa maaliin asti eli 2 x 45 km  ja  3) roikkua valitussa joukossa ja välttää sippaaminen.

Puoli tuntia ennen lähtöä  paikalle kurvaa pölypilvessä vielä  yksi  paku ja eikös sieltä vääntäydykin ulos Team Orvokin ydinjoukkio. Luojan lykky, sillä M:stä sain oivan oppaan kuntokisan saloihin. Lähtöviivalle sijoittumiseen tarvittiin taktista silmää ja arviota siitä, mistä kohtaa joukko katkeaa (minä: “ei hitto kyllä näin eteen voi mennä, mene vain sinä, niin minä ehkä pakitan tuonne peremmälle”).

M ei ottanut vastalauseita kuuleviin korviinsa, ja niin startattiin ehkä 50 ensimmäisen joukossa. Alkupätkä ajeltiin kolmeakymppiä johtoauton tahdittamina ja järjestäydyttiin jonkinlaiseen ajomuodostelmaa. Kun kontrolli poistui, Apu- ja muut pro-kuskit kiihdyttivät saman tien omille teilleen, eikä heitä ennen maalia enää näkynytkään lukuunottamatta muutamaa selkä edellä vastaan tullutta optimistia. Muista ajajista syntyi toinen pääjoukko, jota myös koko matkan johdatti  turva-auto. M:n nenä oli  vainunnut oikein, sillä pian huomasin meidän kummankin sijoittuneen tuon joukon ensimmäiseen kolmannekseen.

Ensimmäiset kilometrit olivat myötätuulen ja loivan alamäen turvin melko vauhdikkaita, sellaista ehkä neljääkymppiä. Noin kymmenen kilometrin kohdalla napsautin kellon ensimmäistä kertaa näyttämään sykkeitä ja kadenssia. Vähän ällistytti, että syke näytti jumittuneen VK2-alueelle eikä tuntunut missään, kun arkioloissa yksin ajaessa PK2:kin pitäminen jo usein kehtuuttaa. Adrenaliinihuuruisen kisatunnelman vaikutusta ilmeisesti, ja lähituntumassa ajaminen keskitti ajatukset suoritukseen omien tuntemusten sijaan.

Keskinopeus tasaantui joukollamme 36 km/h vaiheille, ja meno tuntui omalle kunnolleni ainakin alkuun oikein sopivalta. Jopa siinä määrin, että rohkaistuin  vetämään joukkoa useaan otteeseen. Muutaman kerran ehkä turhankin pitkiä vetoja vastatuuliosuuksilla. Niiden seurauksena sain sitten jonkin aikaa tasoitella hengitystä, syödä ja juoda turvalliseen paikkaan joukossa jättäytyneenä. Näistä mokista M  jälkikäteen vähän moitiskeli, mutta hei, kuntoajostahan tässä oli kyse. Pienoinen yllätys oli, kuinka harva joukosta kävi kävi tuulta halkomassa, samat puolen tusinaa tyyppiä jotakuinkin koko matkan. M:n heitto  porukassa koko matkan polkeneelle ja loppukirin turvin maaliviivan ensimmäisenä ylittäneelle oli, että päätithän  sitten sinäkin kerran vetää joukkoa!

Ensimmäisen kiekan lähestyessä loppuaan alkoi tuntua ihan mahdolliselta että tavoitteeni numero kolme  täyttyisi, jos vauhti pysyisi samanlaisena toisella kierroksella. Ykköstavoitekin tuntui ihan mahdolliselta. Ympärille oli ryhmittynyt  selvästi kokenutta joukkoa, joka ajeli tosi johdonmukaisesti ja toisti varoitusmerkit ja huudot oikein tunnollisesti. Paippisten moottorikahvilan kuoppaisissa kurveissa etäisyydet kasvatettiin ja vauhtia hidastettiin turvalliseksi kuin yhteisestä sopimuksesta.

Toinenkin kierros tuntui yllättävän helpolta, paitsi omissa vetovuoroissa tai jos oli kuminauhaa kurottavana kiinni, kuten muutamaan otteeseen oli. Ajoittain oli jopa varaa kiinnittää huomiota reitin varrelle vilkuttamaan ja valokuvaamaan kertyneisiin maalaisiin ja letkaa ohittaessaan iloisesti torvella tervehdystä soittaviin autoilijaveitikoihin.

Mielessä vain jäyti pelko siitä, koska porukka alkaisi hilata nopeutta kipurajalle. Odotin että viimeinen kymmenen kilometria mentäisiin ihan sumussa, mutta mitään iskua ei kuulunut. Eikä kummempaa tapahtunut  viiden tai kolmenkaan viimeisen kilometrin kohdalla. Sentään käännyttyämme kohtuullisesti nousevalle ehkä kilometrin loppusuoralle tahti alkoi kiihtyä. Liimauduin M:n takapyörän tuntumaan ja kiihdytin porukan mukana minkä pystyin. Maaliviiva tuli vähän yllättäen, ja sen ylitin lähes maksimisykkeillä sijalla 49. Lopputuloksissa eroa kärkeen kolmisentoista minuuttia.

Olo oli ajon  jälkeen rehellisesti sanottuna suurenmoinen. Sijoitus ja aika eivät absoluuttisessa vertailussa tietenkään olleet kummoiset. Mutta asettamani tavoitteet toteutuivat kaikki, ja tulos oli parempi kuin etukäteinen mielikuvani suorituskyvystäni.

Mainokset
Kategoria(t): Treeni- / ajokokemus. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s