Perjantaina oli aika jättää Bardonecchia ja hyvästellä hotellin henkilökunta. Arvatenkin kumpikaan osapuoli ei murehtinut tätä eroa. Hotellihuone oli osoittautunut kovin ahtaaksi ja epäkäytännölliseksi. Toisaalta sonnilaumamme ei tainnut olla hotellillekaan varsinainen vetonaula. Toisen kerroksen huoneemme ominaistuoksu oli loppuviiikosta aistittavissa jo kadulta asti. No, eivät siitä varsinaisesti huomauttaneet muut kuin oman joukkueemme herkkäsieluisimmat jäsenet.

Eipä siis muuta kuin paku aamulla täyteen pyöriä, miehiä ja laukkuja. Sitten jälleen nokka kohti Ranskaa ja Brianconia. Tällä kertaa vain ajoimme kaupungin läpi ja pysähdyimme vasta varsinaisessa aamupäivän kohteessamme Col du Lautaretissa. Ohjelmana oli tietenkin kivuta Col du Calibierille (korkeus: 2642 m, nousua 582 m). Etappi toimitti myös iltapäiväksi sovitun Alpe de Huezin takaa-ajokisan karsintakilpailun virkaa. Pasi lumoutui Calibierin karun upeista maisemista niin, että päätti jättää karsinnan väliin ja keskittyä valokuvaukseen. Tuolla tempulla hän ansaitsi automaattisesti Huezin kisan paalupaikan ja kohtalon olla takaa-ajettavana koko töppyrän mitan.

Miksu oli edellisiltana pelotellut Calibierin maineella. Maasto on hyvin avointa, ja tuulet voivat siellä yltyä vimmatuiksi. Jopa siinä määrin, että sopivasti mutkan takaa yllättäessään puuska saattaa heittää pyöräilijän kumoon. Tänään oli tuuli tipotiessään, ja saimme availla edellispäivien huilien jäljiltä kolottavia lihaksia suloisessa auringonpaisteessa. Automatkalla olimme miettineet, miksi joistakin Tour de Francen nousuista on muodostunut erityisen kuuluisia ja suosittuja, myös turistikohteina. Nyt havaitsimme, että ainakin osittain syy on ihan raadollinen: niiden lähelle on helppo päästä autolla. Calibierin tien pintaa värittivät vähän väliä asvalttiin maalatut kannustuslauseet ja aiempien vuosien teiden jättiläisten nimet. Ei tarvittu samaistumiseen kuin hiukan mielikuvitusta ja happivajausta. Lähes pystyimme kuulemaan reitin varteen kertyneiden massojen huudon ja tuntemaan kannustavat taputukset selässämme.

Huipulla ei kuitenkaan kohdattu televisioryhmiä vaan vaellukselta palaavia rajavartijoita. Todettiin, että Matti nappasi selkeän ykköspaikan, Late yhtä selvän kakkossijan ja Heikki huiputti niukasti ennen flunssasta vielä toipuvaa Miksua. Alpe de Huezin lähtöjärjestys siis käänteinen. Kaiken kaikkiaan Calibier tuntui helpolta. Syyn helppouteen voi tarkistaa nousunopeudesta. Lipsutteluksi meni. Kyllä se taitaa olla niin, että minkä tahansa vuoristonousun kovuus määräytyy sen mukaan, millaista vauhtia siinä joutuu pitämään (Pihkalan vanha totuus: ei matka tapa, vaan vauhti). Toki oma lukunsa ovat ne ylijyrkät nousut, joissa liike kerta kaikkiaan pysähtyy, ellei jaloissa ole riittävästi puhtia. Mutta Alpeilla ainakin päällystetyt nousut tämänviikkoisen kokemuksen mukaan ovat jyrkkyydeltään kovinkin kohtuullisia.

Laskuun lähdettiin Miksu ja Heikki edellä. Kummallekin alamäkiraketille ja koko porukalle opiksi: AINA ennen ajoa pitää tarkistaa pyörä, varsinkin jarrut. Pyörissä oli etujarrun pikavapautin löysätty, kun kiekko oli pitänyt irrottaa kuljetuksen ajaksi. Pyörää kasatessa salpa oli jäänyt tiukkaamatta. Niinpä etu- ja takajarrut olivat poissa totutusta tasapainosta. Kumpikin sankari meinasi lentää samasta mutkasta jorpakkoon ehkä viiden kympin vauhdista. Tuossa kohdassa asvaltti oli erityisen liukas. Jarrukahvan puristaminen samalla voimalla aiheutti takapyörän sujouttumisen ja pyörän heittelehtimisen. Onneksi selvittiin ilman kaatumisia.

Iltapäivän etappina siis Alppien varmaankin suosituin pyöräturistikohde: Alpe de Huez (korkeus: 1770 m, nousua 980m ) kuuluisine kaksinekymmenineyksine (21!) serpentiinimutkineen. Sietämätön kisajännitys nyykähti ennen starttia Miksun rengasrikkoon. Lähtöä jouduttiin lykkäämään kunnes kumi oli vaihdettu. Lopulta saatiin joukkoon sen verran kuria, että Pasi pääsi starttaamaan mäkeen sovitusti ensimmäisenä minuutin etumatkan turvin. Seuraavaksi matkaan Miksu, ja edelleen minuutin välein Heikki, Late ja Matti.

Pasi päästeli menemään ja hävisi ensimmäisen mutkan taa tuossa tuokiossa. Miksu perään. Ja sitten meikäläinen (Heikki). Mikä järkytys! Etukäteen oli tiedossa että nousu on alkuun yllättävän tiukka. Mutta kun Col du Colibierin hapot lähtivät pian startin jälkeen liikkeelle automatkan jäljiltä, oli meno kuin täillä tervassa. Hyvä etteivät Late ja Matti saavuttaneet jo ensimmäisessä mutkassa! Eikä sitä kohtaamista tarvinnut kauaakaan vartoa. Herrat tulivat parilla, Matti jo Laten kuitanneena. Ja ohi suhahtivat. Matti kiri tietenkin omille teilleen ja ohitti aikanaan neljä minuuttia aiemmin lähteneen Pasin. Late pystyi pitämään tasaista hyvää nousuvaihtia ja tiputti Heikin kyydistä lopulta reilusti. Miksu kiri lopun sinnikkäästi, sitkeästä flunssasta huolimatta.

Vähältä piti, ettei Late saavuttanut kolme minuuttia aiemmin lähtenyttä Pasiakin. Enemmistön ymmärryksen mukaan kisa päättyi keltaisella maalatun viivan kohdalla huipun kylän alalaidalla. Late kuitenkin oli asennoitunut pidempään nousuun, ja olisikin sen jatkuessa varmaan ohittanut Pasin, joka nyt ylitti maaliviivan vain muutaman kymmenen metrin etumatkan turvin. Illalla piti tarkistaa tilannetta Youtube-videoilta, ja todellakin: näyttää että Late oli oikeassa: etappi päättyy vasta infernaalisen jyrkän loppuhuipennuksen jälkeen jossain kirkon kohdalla.

 Oli miten oli, Pasi ja Late vetivät tosi hyvin, Miksulla ja Heikillä vaikeuksia saada sykkeet ylös, ja se näkyi tuloksessa. Joka tapauksessa hyvä nousu. Matti taisi mennä alle tunnin, muut joitakin minuutteja sen yli. Pantani nousi saman aikanaan n 37 minuutissa!.

Blogin kuvia valitessa kiinnittyi huomio siihen, että tähän maantiepyöräilyparatiisiin oli päässyt luikertelemaan karvainen maastopyöräilykäärme! Ajelemattomat jalat! Tilanne korjattaneen ensi tilassa ellei muuten, niin sakinhivutuksella.