Diablo-järvi

Oli alkujaan tarkoitus ajella jo tuttuun tapaan Redmondissa (WA) muutamia aamulenkkejä ennen työpäivän alkua ja osallistua Element Cycles –pyöräliikkeen keskiviikkoillan porukkalenkille.  Lauantai-iltana olisin kotona ja sunnuntaina voisi äitienpäivän aamiaisen jälkeen hoidella jetlagia pitkällä PK-lenkillä. Tiistaina olisi sitten vuorossa  hartaasti järjestetyn VeloKeila-pyöräilytapahtuman päällimmäisenä päsmärinä heiluminen.

Finnair tai paremminkin Finavia aloitti muutosten petaamisen jo Helsingin lentoasemalla. Maanantaiaamuna siellä oli vastassa täysi kaaos. Matkatavarahihnat olivat poissa pelistä, ja henkilökunta siirteli laukkuja käsipelillä. Jo check-inissä näki, ettei laukullani ollut mitään saumaa ehtiä ensimmäisen etapin Lontoon koneeseen. Ei muuten niin väliä, mutta polkimet, pyöräilykengät, kypärä ja muut rensselit olivat laukussa. Ilman niitä jo muutenkin tyyris pyörävuokraus olisi turha tai tulisi vieläkin kalliimmaksi uusien pyörävarusteiden hankinnan myötä. Seattlen kentällä epäilyt vahvistuivat oikeiksi. Ei muuta kuin Bellevuen ostoskeskukseen hankkimaan välttämättömimmät: lenkkarit, shortsit, juoksupaita, juoksusukkia. Niin, ja joitakin alusvaatteita ja hygieniatuotteita.

Laukku ilmestyi hotelliin monien mutkien kautta vasta keskiviikkoiltana. Tässä vaiheessa oli myös jo käynyt selväksi, että seuraavan viikon tiistaina ja keskiviikkona odotti pakollisia kokouksia New Yorkissa. Katsoin viisaimmaksi viettää viikonlopun Washingtonin osavaltiossa ja lentää maanantaiaamuna suoraan NYC:iin.  Hyvästi siis äitienpäiväaamiainen perheen kanssa. Ja hyvästi VeloKeila, pahus sentään. Lapset ja veljet hoitaisivat äitienpäivän tyylikkäästi, mutta pyöräilytapahtuman seremoniamestarin sijaisen löytäminen aiheuttikin enemmän päänvaivaa. Sopivat kollegatkin tuntuivat olevan kaikki reissussa. Onneksi apuun löytyi pyöräilykaverini Mikko, joka on sekä tapahtumamarkkinoinnin ammattilainen että tiukasti pyöräily-skenessä sisällä. Kiitos Mikko! Ja kiitos Lindalle, jonka vastuu tapahtumasta juuri tuplaantui.

Pyöräilyä Redmondin seudulla

Greg ja engelsmanni neuvottelevat reitistä

Torstaina pääsin lopulta pyöräilytoimiin kiinni. Illalla hain varaamani C60:n liikkeestä.  Campagnolon Super Record –osasarjalla maustetun. Siitä ei paljon pyörä parane. Mutta eipä vastaavasti pyörään asennetuista kiekoista voisi juuri enempää tinkiä. Alkeistason Fulcrum Racing seiskat. Pyöräliikkeen Greg myönsi yhdistelmän oudoksi ja häipyi etsimään sopivampia kiekkoja. Vaikka millaista hienoa olisikin ollut tarjolla, muttei mitään Campan systeemiin sopivaa. Sellainen on Shimanon saavuttama ylivalta jenkkimantereella. No, askeetti ei valita.

Perjantain aamulenkillä sain pyörän säädöt kohdilleen. Reitti kävi jo tuttua Sammamish-joen ulkoilureittiä edestakaisin tunnin verran. Kaikki valmista lauantaiaamun lenkille! Startti klo 8:30 ja mainoksen mukaan  keskiviikon lenkkejä tanakampaa settiä hyvässä seurassa. Viisikymmentä mailia ja hienoa mäkimaastoa luvassa.

Lauantaiaamuna oli pyöräliikkeen pihaan kokoontunut kymmenen ukkoa. Pilvetön taivas ja shortsikeli heti aamusta. Alun siirtymätaival kulki mukavasti. Ensimmäiseen kunnon mäkeen lähtö sen sijaan herätti pahat aavistukset. Lenkin vetäjä Greg jäi peränpitäjäksi huolehtimaan, että saadaan porukka kasaan mäen päällä. Kovakuntoisen oloinen engelsmanni tinttasi heti mäkeen ja nykäisi kohtuullisen kaulan muihin. Otin hänen selkänsä tähtäimeeni. Mäen jyrkkyys yllätti alkuun, ja wattimittarin puuttuessa sain pian havaita sykkeiden huitelevan punaisella. Löysäsin menon tasaisemmaksi. Loppumäki kulkikin sitten parinkymmentä metriä englantilaisen perässä.

Lupaavaa vuoristoa horisontissa

Mäkeä riitti. Pari, kolme kaveria pääsi sen päälle pian jälkeeni ja muutkin kohtuullisin välein. Mutta yhtä kaveria ja Gregiä ei vain kuulunut. Heitimme muiden kanssa läppää jonkun 5-10 minuuttia, ja lopulta oli porukka kasassa. Sama kuvio toistui kerta toisensa jälkeen. Lenkin loppua kohden tasamaallakin. Vuorottelimme peränpitäjinä auttamassa heikkokuntoista kaveria, ja lopulta jäin hänen kanssaan koko muusta porukasta. Olinkin varsinainen auttaja, kun minulla ei oikeastaan ollut kuvan palaa reitistä. Sentään kännykän avulla olisi löytynyt takaisin Redmondiin. Naapuri alkoi loppua kohti hiipua aivan totaalisesti. Syötin hänelle kaikki energiageelini ja juotin veteni.  Mutta lopun mäet mentiin kävelyvauhtia, jos sitäkään. Onneksi edeltä oli jäänyt kavereita risteysvahdeiksi odottelemaan, niin osattiin pysyä oikealla reitillä ja löydettiin lopulta perille.

Varmasti kammottava kokemus tuolle pyöräilijänalulle. Mutta olipa muidenkin lenkki pilalla. Lenkkikutsussa oli kyllä selvästi sanottu, ettei se ole tarkoitettu aloittelijoille ja että mäkimaastoa on tarkoitus mennä hyvää haipakkaa.  Itseäni ei niin haitannut, kun olin mukana turistina. Mietin vain, onko tuossa omien kykyjen yliarvioimisessa jotain jenkkiläiselle itsevarmuudelle ominaista. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta. Mm. aikoinaan Ranskassa arvoin, riittäisivätkö omat hiihtotaitoni Valle Blanchin laskemiseen oppaan kanssa. Uskaltauduin kuitenkin ryhmään. Samaan porukkaan sattui kaksi jenkkiä, jotka ensinnäkin tulivat sovittuun tapaamiseen kolme varttia myöhässä ja kehuivat olevansa eksperttitason laskijoita. Opas sai sitten auttaa heitä hiissautumaan jyrkimpiä paikkoja alas. Ja muu ryhmä odotteli. No, olisivat toki voineet olla minkä maalaisia vain.

Koska lenkin kalorikulutus oli jäänyt vähäiseksi, mietiskelin lounaaksi jotain kevyttä. Päädyin kalaruokaan. Yelpinkään avulla Redmondista ei oikein löytynyt hyvää kalaravintolaa, joten poikkesin Tipsy Cow –baariin. Siihen oli suomalaisten työkavereiden kanssa tutustuttu jo alkuviikosta. Kollegat jopa hyvinkin hartaasti. Listalla oli toistakymmentä burgeria . Myös päättämäni speksin mukaisesti lohi-avocado -burgeri. Kevyt linja sentään. Paikan vetonaula on melkein neljänkymmenen oluthanan seinä. Erityisesti paikalliset alet hyvin edustettuina. Vaikuttaa siltä että alueelle on noussut uusia pienpanimoita kuin sieniä sateella. Kaikkia en sentään maistanut, mutta ne joita koitin olivat oikein hyviä!

Lounaan päälle päiväunet hotellissa ja iltapäivällä lähinaapurustoon tutustumista pyöräillen. Washington-järven rannassa Kirklandissa tapasin siellä asuvan työkaverin Marin. Hän saapui tapaamiseemme suoraan jälleen uuden vuorenhuipun valloituksesta. Tuumailtiin sunnuntain ohjelmaa. Marilla oli ohjelmassa patikkaretki Olympicin luonnonpuistossa. Yksi mahdollisuus itselleni voisi olla sopivan lenkin pyöräily siellä, mutta paikan mahdollinen tuulisuus arvelutti. Mari lähetti illalla lisää vinkkejä, ja niistä seuloutui houkuttelevimmaksi North Cascades Scenic Highwayn reitti (Highway 20). Arpomani alkupiste Diablo olisi vähän toistasataa kilometriä Redmondista koilliseen.

Col de montagne des pluies

Redmondin sunnuntaiaamu oli hämärän tihkusateinen. Pääsin matkaan kello kuusi. Autoa moottoritiellä ajellessani aprikoin, mitä ympärillä vellovista pilvistä tippuisi vuorilla niskaan. Tavoitteeni Rainy Passin vuoristosola oli avattu talven jäljiltä autoliikenteelle vasta edellisellä viikolla (myöhemmin NYC:n koneessa kuulin vierutoverilta että se avataan ensin viikoksi pelkästään pyöräilijöille, ja autot saapuvat siis vasta myöhemmin). Sääpalvelut kertoivat illalla siellä olevan lunta vielä puolitoista metriä.  Mt. Vernonin tienoilla alkoi pilvipeite kuitenkin jo rakoilla. Vuoristossa oli täysin selkeää. Tien varren asutus alkoi pian harventua ja käydä epämääräisen oloiseksi. Kohta oli vastassa kyltti “last service in 78 miles”. Vatsassa kurni, joten pysähdyin huoltoasemalle kiireettömälle aamiaiselle ja jatkoin sitten matkaa.

Diablon lähestyessä tie ja maasto alkoivat näyttää niin houkuttelevilta, että pysäköin auton ensimmäisen putouksen näköalapaikan parkkiin ja hyppäsin pyörän selkään. Oli vielä varhaista. Harvat kohtaamani autot olivat lähinnä paikallisten avolavapakuja. Tie oli hyväkuntoinen ja päällystetty piennar suorastaan ruhtinaallinen. Selvästi paljon poljettu pyöräilyreitti. Tunnelma oli korkealla ja lämpimät ajatukset kiisivät Marin suuntaan.  Odotin pitkää nousua mutta lyhyen polkemisen jälkeen tie kääntyikin yllättäen laskuun Diablo-järven rantaan. Siitä alkoivat retken kipakimmat nousut järven yläpuoliselle näköalapaikalle. Sentään maltillista  8 prosentin ylämäkeä. Tyynen Valtameren suunnasta puhaltavat tuulet äityivät melkoisiksi ottaessaan vauhtia vuoristokanjoneista. Menomatkalla myötätuulta – paluumatkalle siis varalla ärjyä vastakkaista. Päätin, että kääntyisin puoliltapäivin takaisin, jotta ehtisin iltakuudeksi Redmondiin palauttamaan pyörää ennen liikkeen sulkemisaikaa.

Vanhan VPK-nuoren vaistot heräsivät

Matka vuoristosolaa kohti oli tietenkin enimmäkseen ylämäkeä. Poljin rauhassa ja nautin henkeäsalpaavista maisemista. Tämän tästä oli pakko pysähtyä ihailemaan luontoa. Jouduinpa ällistelemään pientareen kulopaloakin. Paikalle sattuneen paikallisen kanssa päätettiin, ettei se aiheuttanut toimenpiteitä. Palatessani kulo olikin itsestään sammunut.  Tie kulki oikeastaan koko ajan Diablo-järveen laskevan vuolaan joen vartta. Se näytti olevan käytännössä yhtä koskea, joten sen kuohunnan ääni säesti kevätpäivän lintukonserttia melkein koko matkan. Tämän tästä kohtasin hienoja vesiputouksia tai tien alittavia koskia. Tuo valtava veden määrä oli vaikuttava uusi kokemus. En ole ennen ollut tähän aikaan keväästä vuoristossa liikkeellä.

*Col* de Montaigne des Pluies- onhan?!

Runsaan 60 kilometrin taivalluksen jälkeen saavuin tavoittelemaani Rainy Pass –vuoristosolaan n. 1500 m korkeudella. Kello kävi yhtä iltapäivällä. Lunta oli tosiaan puolisentoista metriä. Kuulemma tähän aikaan vuodesta sitä pitäisi olla kuusi jalkaa enemmän, mutta lämmin kevät oli sulattanut sitä ennätysajassa. Tie oli aivan paljas ja ilma auringonpaisteessa kohtuullisen lämmin. Tuuli kuitenkin puhalteli melko navakasti. Koska paikalla ei ollut mitään suojaa, käänsin pyörän ympäri lyhyen valokuvasession jälkeen ja suuntasin alamäkeen. Liikenne oli aamupäivän mittaan vilkastunut erityisesti paluumatkan kulkusuuntaani. Tungin siis kuulokkeet korviini ja nautin autojen ja prätkien äänet vaimentavasta musiikista. Uskalsin leveän pientareen turvin näin tehdä. Paluumatkan huoltoaseman pitäjä oli kertonut että Highway 20 on mantereen poikki taivaltavien suosima. Pongasinkin aivan käsittämättömiä camper vaneja: suurimmat olivat ison linja-auton kokoisia. Useimmat vetivät peräkoukussaan pienempien asioiden toimittamiseen varattua maastoautoa tai auton kantavaa perävaunua. Sentään kevyemminkin oltiin liikkeellä: menomatkalla poljin hetken pyöräilevän opiskelijapariskunnan rinnalla. Heillä oli määränpäänään Boston ja matkaan koko kesä varattuna. Ei hassumpi eläkeläissuunnitelmakaan, toivon ma.

Sainkohan tästä reissusta uuden Colin kokoelmaani?

Mahtaako noista pilvistä sataa?

Kätevä ostoskassi hinauksessa