Provencen matkakertomus jatkuu verukkeiden toistaiseksi ehdyttyä:
Matka Nizzasta Gigondasin hotelliimme. Aloittelevan frankofiilin ensikosketusta Provenceen hallitsi tutustuminen Citroen Berlingon epämukavaan takapenkkiin. Seuralaisena kolme kovaa pyörälaukkua ja yhtä monta puolikovaa matkalaukkua. Niistä mikään ei suostunut ottamaan sellaista asemaa, joka olisi sallinut univelan lievitystä. Toisaalta etupenkkejä itseoikeutetusti hallinnoivat ansioituneemmat kerholaiset pitivät kiitettävästi puheenpartta yllä niin, ettei nukkua olisi malttanutkaan. Pimenevässä illassa saavutimme määränpäätä. Yöilman täytti toukotöiden ja tehtävänsä täyttäneiden poltettujen viiniköynnösten tuoksu.
Norvegian-lentoyhtiön menestystarinan kulissi oli tänä keväänä alkanut rakoilla, mistä osoituksena henkilöstön lakkoilu huhtikuun alussa. Omaa lentoamme ei sentään ollut peruttu. Viivästystä tuli kuitenkin sen verran, että Monsieur Ekroos sai kiitettävästi verrytellä ranskan kielen taitoaan sopiessaan puhelimessa myöhäisestä saapumisesta hotelliin. Helsinki-Vantaan The Oak Barrel toki ehti virittää matkamiehet lomavireeseen. Lento taisi lähteä kolme tuntia myöhässä.
Bernardin perheen hoitama kohtuuhintainen hotellimme Les Florets on Gigondasin majoitusliikkeistä paras. Paikkakunnan toinenkin hotelli on loistava. Ja kerhon viimevuotinen kohde. Saavuimme Les Floretsiin reilusti keskiyön jälkeen. Henkilökunta oli jo mennyt nukkumaan, mutta ulko-ovet oli jätetty auki, ja huoneidemme avaimet odottivat vastaanottotiskillä. Porraskäytävän seiniin sopivin välein kiinnitetyt lappuset ohjasivat meidät huoneisiimme.
Provencen aamun herääminen oli kuin uudestisyntyminen. Aurinko jo hyväili näköpiiriä reunustavien Les Dentilles de Montmirail–vaarojen rosoisia yläreunoja. Nimen herättämä ensimmäinen mielleyhtymä hammasrivistöstä kuvastaa aika osuvasti ylimmillään 734 metrin korkuisen mäkijonon olemusta. Todellisuudessa Les Dentilles tarkoittaa pitsiä, mikä sekään ei ole ihan mahdoton tulkinta. Viikon mittaan mäkijonon silhuetti tuli tosi tutuksi, ja se toimi useasti asemoitumista helpottavana maamerkkinä.
Illalla avoimeksi jättämäni ikkunan läpi kuuluva linnunlaulu kutsui nousemaan ylös ihmettelemään Provencen kevättä ja heräilevää vielä lehdettömien plataanipuiden vallitsemaa pihapiiriä. Päätin uhmata tovereiden kanssa sovittua kello kahdeksan aamiaisaikaa ja laskeuduin aamiaishuoneeseen jo puolelta. Odottamassa olivat iloisten matkaveikkojen hyvän huomenen toivotukset ja ranskan alkeiden kertaaminen henkilökunnan kanssa. Aamiainen on minulle päivän aterioista mieluisin. Ja tämä aamiainen erityisesti. Ari Jukka olivat jo tutustuneet pöytien antimiin. Makunautintoja siivitti luento ranskalaisten artesaaniruokien ja suomalaisen massatuotantoravinnon eroista. Myönnettäköön, että mieliala virittyi ranskalaiselle kulttuurille vastaanottavaiseksi.
Ensimmäisen päivän ohjelma oli suoraviivainen: pyörien kokoaminen kuljetuksen jäljiltä, sopivan mittainen ruuviajo ja paluu hotelliin hyvissä ajoin illalliselle. Niinpä kokoonnuimme aamiaisen jälkeen pihapatiolle ajokkejamme kasaamaan. Työn lomassa seurailimme henkilökunnan ja tavaratoimittajien hyörinää. Keittiön eteisessä näyttiin kynittävän kyyhkysiä. Gigondasin elintarvikekauppiaat toimittivat lastejaan. Ilmeisesti illalla olisi luvassa lisää oppitunteja provencen ruokakulttuurista.
Eipä sitten muuta kuin niihin toimiin, joihin tänne oli tultu. Aluksi suuntasimme jatkossa hyvinkin tutuksi käyvää tietä pohjoiseen ja Vaison-la-Romaineen. Se on yksi alueen turistivetonauloja roomalaisaikaisine raunioineen ja hienosti säilyneine keskiaikaisine vanhakaupunkeineen. Jätimme teemamatkan etiketin mukaisesti nähtävyyksien katselemisen minimiin. Mitä nyt pysähdyimme kuululle roomalaisten rakentamalle sillalle napsimaan kuvia ja kuulemaan matkanjohtajamme tarinaa. Monenlaista vuosisatojen aikana nähneen sillan kestävyyttä mitattiin jälleen kerran vuonna 1992. Silloin Ouveze-joen tulviminen tuhosi 150 taloa ja aiheutti 30 ihmisen kuoleman. Kuin ihmeen kautta silta kesti ja menetti vain osia rintavarustuksestaan. Nyt joki oli vain vähäinen puro. Seurasimme sen uomaa vähän ylempänä ja ylitimme joen uudestaan lähellä Entrechauxia, kun ajelimme kohti lounaspaikaksi valitsemaamme Malaucènea.
Lounaan jälkeen ajoimme kaunista Vauxin tietä kohti Buis-les-Baronniesia. Käännyimme kuitenkin ennen kaupunkia ylängölle johtavalle tielle. Siellä viiniviljelykset ja oliivipuut valtasivat maiseman. Tarkoituksena oli oikaista tien D938 ylittäen kahville Villedieu´n pikkukylään. Matkalla tie kuitenkin nousi melkein pystyyn. Vielä kohtuullisen tuoreine jalkoinemme selvitimme 20% nousun, ja havaitsimme, että mäen laella asvaltti vaihtui ’Chemin Blancheen’ (Strade Bianche). Takaisin kääntyminen ei houkuttanut, joten vastaisia (toteutuvia) rengasrikkoja uhmaten jatkoimme epämukavaan soraiseen alamäkeen ja aikanaan sitten myös valittuun kahvipaikkaamme.
Lenkille kertyi lopulta mittaa jotakuinkin tasan sata kilometriä. Nousumetrejäkin sen verran, että vielä Gigondasin kylästä Les Floretsiin alkavan nousun selvitettyämme joka mies tunsi ansainneensa hotellin patiolla palautusoluen. Ja toisenkin.
Illallinen osoittautui ennakkoaavistustemme veroiseksi elämykseksi. Myös viikon tyyreimmäksi. Hillitsin hiukan ja päätin, etteivät päivän mittaan poltetut kalorit oikeuttaneet juustokärryn antimiin. Sentään viisastuin itseäni oppineemmilta sen verran, että hyvään tapaan kuuluu valita tasan kolmea erilaista juustoa tarjotuista – ei enempää. Tyypillisesti yhtä sini- ja valkohomejuustoja sekä jotakin muuta.