Provencen jättiläiset: Päivät 0 ja 1 – johdatus frankofiliaan (9. – 10.4.2015)

IMG_0284

Provencen matkakertomus jatkuu verukkeiden toistaiseksi ehdyttyä:

Matka Nizzasta Gigondasin hotelliimme. Aloittelevan frankofiilin ensikosketusta Provenceen hallitsi tutustuminen Citroen Berlingon epämukavaan takapenkkiin. Seuralaisena kolme kovaa pyörälaukkua ja yhtä monta puolikovaa matkalaukkua. Niistä mikään ei suostunut ottamaan sellaista asemaa, joka olisi sallinut univelan lievitystä. Toisaalta etupenkkejä itseoikeutetusti hallinnoivat ansioituneemmat kerholaiset pitivät kiitettävästi puheenpartta yllä niin, ettei nukkua olisi malttanutkaan. Pimenevässä illassa saavutimme määränpäätä. Yöilman täytti toukotöiden ja tehtävänsä täyttäneiden poltettujen viiniköynnösten tuoksu.

Norvegian-lentoyhtiön menestystarinan kulissi oli tänä keväänä alkanut rakoilla, mistä osoituksena henkilöstön lakkoilu huhtikuun alussa. Omaa lentoamme ei sentään ollut peruttu. Viivästystä tuli kuitenkin sen verran, että Monsieur Ekroos sai kiitettävästi verrytellä ranskan kielen taitoaan sopiessaan puhelimessa myöhäisestä saapumisesta hotelliin. Helsinki-Vantaan The Oak Barrel toki ehti virittää matkamiehet lomavireeseen. Lento taisi lähteä kolme tuntia myöhässä.

IMG_0237Bernardin perheen hoitama kohtuuhintainen hotellimme Les Florets on Gigondasin majoitusliikkeistä paras. Paikkakunnan toinenkin hotelli on loistava. Ja kerhon viimevuotinen kohde. Saavuimme Les Floretsiin reilusti keskiyön jälkeen. Henkilökunta oli jo mennyt nukkumaan, mutta ulko-ovet oli jätetty auki, ja huoneidemme avaimet odottivat vastaanottotiskillä. Porraskäytävän seiniin sopivin välein kiinnitetyt lappuset ohjasivat meidät huoneisiimme.

Provencen aamun herääminen oli kuin uudestisyntyminen. Aurinko jo hyväili näköpiiriä reunustavien Les Dentilles de Montmirail–vaarojen rosoisia yläreunoja. Nimen herättämä ensimmäinen mielleyhtymä hammasrivistöstä kuvastaa aika osuvasti ylimmillään 734 metrin korkuisen mäkijonon olemusta. Todellisuudessa Les Dentilles tarkoittaa pitsiä, mikä sekään ei ole ihan mahdoton tulkinta. Viikon mittaan mäkijonon silhuetti tuli tosi tutuksi, ja se toimi useasti asemoitumista helpottavana maamerkkinä.

Hotellin aamiaishuone

Hotellin aamiaishuone

Illalla avoimeksi jättämäni ikkunan läpi kuuluva linnunlaulu kutsui nousemaan ylös ihmettelemään Provencen kevättä ja heräilevää vielä lehdettömien plataanipuiden vallitsemaa pihapiiriä. Päätin uhmata tovereiden kanssa sovittua kello kahdeksan aamiaisaikaa ja laskeuduin aamiaishuoneeseen jo puolelta. Odottamassa olivat iloisten matkaveikkojen hyvän huomenen toivotukset ja ranskan alkeiden kertaaminen henkilökunnan kanssa. Aamiainen on minulle päivän aterioista mieluisin. Ja tämä aamiainen erityisesti. Ari Jukka olivat jo tutustuneet pöytien antimiin. Makunautintoja siivitti luento ranskalaisten artesaaniruokien ja suomalaisen massatuotantoravinnon eroista. Myönnettäköön, että mieliala virittyi ranskalaiselle kulttuurille vastaanottavaiseksi.

Les Floretsin patio

Les Floretsin patio

Ensimmäisen päivän ohjelma oli suoraviivainen: pyörien kokoaminen kuljetuksen jäljiltä, sopivan mittainen ruuviajo ja paluu hotelliin hyvissä ajoin illalliselle. Niinpä kokoonnuimme aamiaisen jälkeen pihapatiolle ajokkejamme kasaamaan. Työn lomassa seurailimme henkilökunnan ja tavaratoimittajien hyörinää. Keittiön eteisessä näyttiin kynittävän kyyhkysiä. Gigondasin elintarvikekauppiaat toimittivat lastejaan. Ilmeisesti illalla olisi luvassa lisää oppitunteja provencen ruokakulttuurista.

Eipä sitten muuta kuin niihin toimiin, joihin tänne oli tultu. Aluksi suuntasimme jatkossa hyvinkin tutuksi käyvää tietä pohjoiseen ja Vaison-la-Romaineen. Se on yksi alueen turistivetonauloja roomalaisaikaisine raunioineen ja hienosti säilyneine keskiaikaisine vanhakaupunkeineen. Jätimme teemamatkan etiketin mukaisesti nähtävyyksien katselemisen minimiin. Mitä nyt pysähdyimme kuululle roomalaisten rakentamalle sillalle  napsimaan kuvia ja kuulemaan matkanjohtajamme tarinaa. Monenlaista vuosisatojen aikana nähneen sillan kestävyyttä mitattiin jälleen kerran vuonna 1992. Silloin Ouveze-joen tulviminen tuhosi 150 taloa ja aiheutti 30 ihmisen kuoleman. Kuin ihmeen kautta silta kesti ja menetti vain osia rintavarustuksestaan. Nyt joki oli vain vähäinen puro. Seurasimme sen uomaa vähän ylempänä ja ylitimme joen uudestaan lähellä Entrechauxia, kun ajelimme kohti lounaspaikaksi valitsemaamme Malaucènea.

IMG_0257

Vaison-la-Romaine

 

IMG_0276

Tavanomainen 3 ruokalajin lounasmenu n. 15 eur + mäkimehua!

IMG_0307

Villedieun virvoikkeita. (toim. huom: Janoisen kuvaajan originaali rajaus)

Lounaan jälkeen ajoimme kaunista Vauxin tietä kohti Buis-les-Baronniesia. Käännyimme kuitenkin ennen kaupunkia ylängölle johtavalle tielle. Siellä viiniviljelykset ja oliivipuut valtasivat maiseman. Tarkoituksena oli oikaista tien D938 ylittäen kahville Villedieu´n pikkukylään. Matkalla tie kuitenkin nousi melkein pystyyn. Vielä kohtuullisen tuoreine jalkoinemme selvitimme 20% nousun, ja havaitsimme, että mäen laella asvaltti vaihtui ’Chemin Blancheen’ (Strade Bianche). Takaisin kääntyminen ei houkuttanut, joten vastaisia (toteutuvia) rengasrikkoja uhmaten jatkoimme epämukavaan soraiseen alamäkeen ja aikanaan sitten myös valittuun kahvipaikkaamme.

IMG_0313

Tuttu pysähdyspaikka lähellä Gigondasia. Taustalla Les Dentillesien silhuetti.

 

IMG_0315

Palautusjuomaa

Day 1 route

Päivän 1 reitti. Klikkaa isommaksi.

Lenkille kertyi lopulta mittaa jotakuinkin tasan sata kilometriä. Nousumetrejäkin sen verran, että vielä Gigondasin kylästä Les Floretsiin alkavan nousun selvitettyämme joka mies tunsi ansainneensa hotellin patiolla palautusoluen. Ja toisenkin.

Illallinen osoittautui ennakkoaavistustemme veroiseksi elämykseksi. Myös viikon tyyreimmäksi. Hillitsin hiukan ja päätin, etteivät päivän mittaan poltetut kalorit oikeuttaneet juustokärryn antimiin. Sentään viisastuin itseäni oppineemmilta sen verran, että hyvään tapaan kuuluu valita tasan kolmea erilaista juustoa tarjotuista – ei enempää. Tyypillisesti yhtä sini- ja valkohomejuustoja sekä jotakin muuta.

illallinen

 

 

Mainokset
Kategoria(t): Matkakertomus | Kommentoi

Moments of Truth

Pikkulintu Yleisesti ottaen rakastan sitä, ettei Suomessa ole juomarahakäytäntöä. Maksaminen on suoraviivaista ilman sen kummempia sosiaalisia paineita. Mitä nyt viime aikoina  taksien ja ravintoloiden uudet maksupääteohjelmistot yrittävät höynäyttää turisteja ja hyväuskoisimpia suomalaisia luulemaan, että sovitun hinnan päälle on velvollisuus lisätä jotakin muka hyvästä palvelusta.  Kun kerran oikein konekin niin sanoo. Tämänpäiväisen kokemuksen perusteella aloin kuitenkin jälleen kerran miettiä, että amerikkalaistyyppisessä palveluammattien palkkauksessa taitaa  olla asiakkaankin (saati omistajan) kannalta pointtinsa. Siellähän käytännössä esimerkiksi tarjoilijoiden palkka koostuu yksinomaan tipeistä. Vaikka asiakkaana prosenttien arpominen tuntuu joskus työläältä, pakko myöntää että palvelu on jenkeissä pääsääntöisesti hyvää ja ystävällistä.

Tämän helatorstain aamun ohjelmassa oli, kuinkas muuten, kohtuullisen mittainen pyörälenkki itäisellä Uudellamaalla. Pian matkan taituttua vastatuuleen eli paluumatkalle kohti Helsinkiä, mieliin hiipi ajatus palautusjuomasta. Tämä jalo idea siivitti kamppailuamme lounatuulta vastaan useiden raskaiden kilometrien taipaleella. Kävimmepä vielä kiivasta väittelyä oivan pyöräilytoverin Ari K:n kanssa siitä, olisiko vehnäoluella vai Pale Alella virvoittavampi vaikutus. Edellistä saisi Itiksen kupeesta Puhoksen vastapäätä Hemingway-baarin  terassilta, kun taas jälkimmäisen tarjoilisi tuo pimeimmän Puotilan valotuikku, olut- ja viskiravintola Pikkulintu. Päädyimme vehnäolueen, sillä Ari K. on poikkeuksetta oikeassa kaikissa pyöräilyasioissa.

Mainitun idean elähdyttävä vaikutus realisoitui liian aikaiseen Itikseen saapumiseen. Kaksikymmentä vaille kaksitoista. Ja baari avaisi vasta tasalta! Siispä nokka kohti Puotilan olutkuohuja. Sama aukeamisaika sielläkin.  Looginen ratkaisu oli nyt nollata tilanne, ja palata alkuperäiseen ratkaisuun. Viittä vaille puolen päivän asettelimme kaksipyöräiset aarteemme huolellisesti valittuun tyhjän Hemingway-terassin nurkkaan.  Siinä ne eivät olisi kenenkään tiellä ja sijaitsisivat niin, että pöydästämme pystyisimme pitämään niitä silmällä. Vieläpä vertailimme viimeaikaisia 100m juoksutuloksia, jotta olisi selvää, kumpi pinkaisee tarvittaessa mahdollisen pitkäkyntisen kiinni. Sitten ei muuta kuin baarin lukitun oven taakse hikisinä ja janoisina odottelemaan paratiisin porttien armollista avautumista.

heminwayitisHeti viisi minuuttia aukeamisajan jälkeen ravintolapäällikkö avasikin ovet ainoille asiakkailleen. Hänen vastauksensa iloiseen ja innokkaaseen tervehdykseemme oli: ”Terassi ei ole pyörien säilytyspaikka. Nuo pyörät pitää heti siirtää tuonne rappusten toiselle puolelle, missä on pyörien paikoitusalue”.  Siis ei esimerkiksi ”hei” tai ”päivää” tai ”tervetuloa”,  ja sitten toive pyörien siirtämisestä näkymättömiin. Vaan siis oikeasti tuo oli hänen avausrepliikkinsä. Kun sitten yritimme selittää, ettei pyörissä ole lukkoja,  että ne ovat kovin arvokkaita ja että nimenomaan valitsimme paikan, jossa niistä ei olisi mitään haittaa ja jossa voisimme pitää niitä silmällä, vastauksena oli vain vaatimuksen toistaminen. Päätimme kantaa rahamme Pikkulintuun. Siellä meitä oli vastassa avoimet ovet ja erittäin iloinen ja palvelualtis ihminen, joka kertoi jo edellisellä käyntikerrallamme yrittäneensä viittilöidä meitä sisään.

Harmittaa. Ei omasta puolesta, sillä saihan Ari K. kerrankin opikseen ja ehkä seuraavalla kerralla osaa arvostaa etevämpää paikallistuntemusta. Harmittaa siksi, että esim. Puhoksen  ostarissa sijaitsevan pyöräilykaupan sijainnin suhteen tuo nyt tietenkin pannaan joutuva terassi sijaitsee oivallisesti. Ja harmittaa suomalaisen työmoraalin ja palvelukulttuurin takia. Tuollaisella ravintolapäällikön asenteella ei tässä maassa nykyisestä suosta nousta. Tuli hakematta mieleen joidenkin vuosien takainen SAS:n entisen pääjohtajan Jan Carlzonin kirja ”Moments of  Truth”. Sellainen hetki oli ravintolapäälliköllä, ja hän teki väärän valinnan.

Onkohan niin, että ketjuravintolan johdolle on mahdotonta juurruttaa yritykseensä pienen yrityksen kaltaista palveluhenkisyyttä? Vaikka kuinka olisi pantu koko väki lukemaan Carlzonin kirjaa? Jos näin on, tippikulttuuriin siirtyminen taitaa olla ainoa toivomme.

Kategoria(t): Ruokapaikat ym., Treeni- / ajokokemus | Kommentoi

Provencen jättiläiset: konseptin esittely

kangoo

Ranskalainen tilaihme. Vaihtoehtoisesti Peugeot Partner tai Citroen Berlingo.

Joskus menneen talven pimeimpinä hetkinä sain puhelun Peltochi-sedältä. Kiinnostaisiko lähteä keväällä runsaaksi viikoksi matkatoimisto Ekrosin pakettimatkalle Provenceen? Formaatti ja logistiikka vuosien kokemuksella hiottu. Seurue koostuisi lisäkseni matkanjohtaja Ekrosista ja kalustoasiantuntija Peltochista. Kielitaitovaatimuksena Pohjois-Karjalan murre, jota kaikki kunnon frankofiilit pystyvät sujuvasti suoltamaan ja ranskalaisetkin jotenkin ymmärtämään. Pyöräilyn sietäminen olisi myös omiaan auttamaan porukkaan sopeutumisessa. Samalta istumalta lupasin lähteä. Sentään ikäluokkamme hallitseva Suomen mestari sekä Suomen johtava velo-connoisseuri seurana. Oikeat teiden jättiläiset. Puhelun jälkeen huomasin, etten tullut ajankohtaa tarkemmin kysyneeksi, mutta selvisipä sekin myöhemmin.scicon

Konsepti on seuraava:

  • osallistujamäärä == 3
  • Norvegianin lennoilla Nizzaan
  • pyörät mukaan missä vain kovissa pyörälaukuissa, kunhan ovat mallia Scicon Aerotech
  • Nizzan kentältä vuokralle Renault Kangoo tai vastaava ranskalainen tilaihme.
  • autolla hotelliin lähelle varsinaiseen majoitukseen viikoksi Beaume-de-Venisestä vuokrattua taloa, jonne siirtyminen lauantaina
  • seuraavan viikon lauantaina tavaroiden pakkaus autoon ja paluu Nizzan kautta kotiin

Päiväohjelma talolla on seuraava, ja sitä toistetaan kunnes lomapäivät loppuvat:

  • herääminen sopivaan aikaan
  • klo 7 jälkeen visiitti boulangerieen tarkistamaan Madamen aamukärttyisyyden laatu.  Normaalitapauksessa sieltä poistutaan mukanamme 2 patonkia, 1 jyväleipä, 3 WP_20150418_08_15_11_Pro 1guiche lorrainea ja 3 croissantia.
  • aamiaisella nautitaan em. leipomotuotteiden lisäksi muita ruokakaupasta hankittuja elintarvikkeita ja erityisesti isoäitikahvia
  • yleistä käpsehtimistä kunnes klo 10 startti aamupäivän pyöräilyyn
  • lounasaikaan kolmen ruokalajin ateria jossain reitin varteen osuvassa ravintolassa. Palan painikkeeksi mäkimehua (paikallista rosé-viiniä) tai hätätilassa olutta
  • pyöräily jatkuu iltapäivällä
  • talolle paluun jälkeen palautusjuomaa pienistä Kronenburg-olutpulloista ja suihku
  • valmistautuminen illalliseen nauttimalla mäkimehua
  • kävely johonkin kylän illallisravintoloista, pastis-annokset aperitiiviksi, kolmen ruokalajin illallinen ja palanpainikkeeksi sopivaa paikallista viiniä
  • paluu talolle ja päivän kokemusten kertaus mäkimehun merkeissä
  • nukkumaan kun silmä alkaa painaa

    mäkimehu

    Mäkimehhuu!

Ohjelmasta poiketaan vain erityisen painavista syistä ja erityisesti on mainittava että pastaa keitetään vain äärimmäisessä hädässä eli käytännössä ei koskaan.

Yllämainittu runko pätee myöhemmin postattaviin päiväkohtaisiin matkakertomuksiin, ellei toisin mainita.

Kategoria(t): Matkakertomus, Varusteista | Yksi kommentti

Spring awakening

”Spring will usually bring Mamils out of hibernation in search of fresh Lycra and carbon fiber – their staple diet.”

Korkea aika tämän bloginkin herätä talvihorroksesta. Pyöräily tosin on on muutamaa hiihtokelpoista viikkoa lukuunottamatta jatkunut läpi talven. Siitä tunnustuksena mm. Team Orvokin väreissä jaettu talvikilometrikisan tehosarjan 1. sija. Tällä kertaa kutsu joukkueeseen tuli vasta viime metreillä, kun jopa nolot ’rimpulakilometrini’ (Apukuskin autenttinen luonnehdinta) tarvittiin joukkueen kärkeen nostamiseen. Otan tämän kiri(s)tyksenä lisätä harjoittelua tulevalla kesäkaudella. Loska- ja sepelipyöräilyn lisäksi talvikausi on sujunut HePo-kisakuntoryhmän seurassa Kampin Motivuksen testosteronin kyllästämässä spinning-luokassa.

Kevään tullen on raportoitu useita havaintoja talviuniltaan heränneistä ärtyisistä Mamil-yksilöistä, joista eräitä  on tavattu hotkimassa hiilarikiekkoja pahimpaan nälkäänsä. On myös huhua haavoittuneesta naaras-Mawilista, joka taajamien liepeillä herättää pelkoa penkoessaan täydennystä runkovalioonsa. Ruokahalu taitaa tällä kertaa suuntautua venetolaisesta milanolaisen keittiön suuntaan. Oma kurinani on toistaiseksi talttunut kuvan mukaisella Lycralla.

Lähes autenttinen Assos-poseeraus.

Tulevalla kaudella suunnitelmana on ainakin

  • päättää alkuvuoden tipaton kausi lopullisesti viininhuuruisella Provencen leirillä hyvässä seurassa ja sään haltijoiden suosiessa uhmata Provencen jättiläistä
  • avata kuntoajokausi Keravan Kevätpolkaisulla
  • osallistua Vätternrundaniin
  • hankkia lisenssi jo toistamiseen ja osallistua sopiviin master-kisoihin, esim. Porvoon Ajot, AHH-etappiajot Hausjärvellä  ja PM-masterkisat Vantaalla.

Näistä sitten tällä palstalla luvassa kuivakasta raportointia. Sitä odotellessa ajattelin tyhjentää sanaisen arkkuni ja pitkästyttää itseni lisäksi blogini toisenkin lukijan paikkaamalla viime kaudelta raportoimatta jääneet merkkitapahtumat

  • suunnistus-/pyöräleiri Asiagon vuoristotasangolla
  • osallistuminen elämäni ensimmäisiin lisenssikisoihin: AHH-ajot ja ISM-kisat.

Stay tuned.

Kategoria(t): Varusteista | Kommentoi

Ubercool

Allaoleva sähköposti tupsahti laatikkooni. Siitä muistinkin, etten maininnut edellisessä postauksessani Seattlen/Bellevuen/Redmondin Uber-kokemuksesta. Olen ihan myyty. Käytin systeemiä kokeen vuoksi palatessani Bellevuesta ravintolaillallisen jälkeen Redmondiin. Menomatkan olin taittanut tavallisella taksilla ja toinen suunta siis Uberilla.

Systeemin käyttöönotto oli lastenleikkiä. Ei muuta kuin sovelluskaupasta WP-puhelimeen sovellus, helppo rekisteröinti, ja auton pääsin tilaamaan saman tien. Tilausvahvistus kesti muutaman sekunnin. Sitten pääsinkin seuraamaan kartalta auton saapumista. Ei aikaakaan, kun se poimi minut kyytiin. Matka menikin sitten mukavasti kuskin kanssa turistessa. Hän oli erittäin tyytyväinen systeemiin (tosin kuulin että jossain olivat Uber-kuljettajat jo lakkoilleeet riistäjäänsä vastaan. Uber ottaa 20% kyydin hinnasta). Paluukyyti maksoi vähän yli puolet tavallisen taksin hinnasta.

Mutta tuo alla kuvattu mahdollisuus ottaa fillari mukaan vasta on oiva keksintö! Varmasti omiaan lisäämään pyöräilyä. Aina tulee tilanteita, että pyörällä olisi kiva mennä jonnekin, mutta takaisin ajaminen ei syystä tai toisesta suju. Tänään juuri oli meidän perheessä tällainen tilanne.

No, voisihan Helsingin taksiliitto ehkä varastaa hyvän idean hyvän asian nimessä! Ei taida nimittäin olla toivoa että monopoli tällä vuosikymmenellä murtuisi.

 

Uber Logo

Email Header Image

Seattle

Hey Heikki,

Seattleites love their bicycles, and so do we. Whether you’re stranded due to a flat or had one too many beers, we’ve got you covered. We’ve teamed up with Saris, creators of the best bike racks in town, to get you and your bike to your destination safely.

Starting Friday, October 10th at 11 AM, you can request UberPEDAL, the on-demand bike rack option for the Emerald City cyclist.

With the touch of a button and a $5 surcharge, a car equipped with a Saris bike rack (fits up to two bicycles) will arrive, taking you and your bike wherever you need to go.

How to Request UberPEDAL:

  1. OPEN your Uber mobile app
  2. TAP the person icon in the top left corner of the screen.
  3. SELECT ’Promotions’ and apply the promo code ’PEDAL’ to unlock the UberPEDAL vehicle view
  4. SLIDE the button to uberX and select the PEDAL option
  5. REQUEST your UberPEDAL ride
  6. RIDE with your bike safely strapped on a Saris rack.
image

Alkuperäisen viestin puhelinmalli vaihdettu modernimpaan

 

The Details:

  • Pricing: Rates for UberPEDAL will be the same as uberX, plus a $5 surcharge. Each Saris rack can fit two bicycles.
  • Reliability: During this launch period we will have limited supply of UberPEDAL partner drivers. The best reliability in our core downtown service area.
  • Requesting: When dropping your pin or entering your pick up address, make sure you’re in an area where the driver has room to safely pull over. Look for loading zones and open parking areas

Interested in learning more about UberPEDAL? Visit our blog and read our terms of service to learn all the nitty gritty details.
Have questions? Drop us a note!
Uber (and pedal) on,
Jen, Travis, Chelsea, Jordan, Hanna & the Uber Seattle Crew

TELL YOUR FRIENDS

Facebook Share
Twitter Share

SHARE
TWEET

Image

Like us on Facebook Follow us on Twitter Follow us on Instagram Unsubscribe|Email Preferences|View this email online

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | Yksi kommentti

Bikeless in Seattle?

WP_20141004_07_37_40_ProAlthough I said this is an all-Finnish-speaking blog, I’ll make an exception again, to respect my new friends at Element Cycles in Redmond, WA. I had earlier got familiar with this bike shop during one of my previous visits in the town. I was so impressed with the high quality of this shop and the friendly staff, that it was obvious I paid them a visit as soon as I landed. This time I left the shop with a Canadian carbon-framed rental bike with Shimano 105 parts. Nothing fancy. The alternative was a Pinarello Dogma, but the rental price was double.

sammamishThe bike made me company in my hotel room, as before. And early mornings/late evenings I was able to explore the surroundings a bit. The already familiar trail by river Sammamish, of course. But this time I also took advantage of Strava and downloaded to my phone a GPX file guiding me round lake Sammamish. Pretty neat 40 km ride, mostly flat terrain and heavy car traffic – we were in USA after all. But the sceneries were beautiful, road surface good, and bike lanes / road shoalders generous. The sun was shining warmly (when it was up). Very unusual for the Seattle area in October, or any other time of the year for that matter, I’m  told.

WP_20141003_12_31_05_ProWP_20141003_12_29_37_ProMy most devoted bicycling comerades will be devastated by my next confession: I skipped cycling on Friday and  attended a running event. The well-established truth is that a true cyclist only runs at cyclo-cross. But as my friends at our San Diego –based silicon supplier company got more an more braggy about their running condition and demanded to place bets, I couldn’t help but to commit to running. As the start line became closer, our friends weren’t that confident any more. To the extent that one athlete ‘accidentally’ broke his training shoe when walking on carpeted office floor! Of course my Redmond-based colleagues had anticipated all kinds of tricks and had a spare pair of running shoes available as a replacement.

the before photoThe run in the end was a success on all accounts. We all finished the 5k (= 5 km) run, amongst almost 2700 other colleagues, friends and family.  Many of us achieved their PB, some (=almost all) having never run a timed 5k before. For my part, I was pretty happy with my 23 min 14 sec time, considering I ‘ve barely run this year, and my age. That is until I wrote home to brag about it and learned from my wife that my son does the same distance in 16 minutes.

But boy, are these Americans messed about the distance measurements! I hear they measure running distances in kilometers, afterhence the ‘5k’. When I was  in the race and reached the signpost labeled ‘1 (one)’ , I logically thought I had just passed the first kilometer and was devastated by the time it took, considering my exhaustion. Then I realized it was the one mile signpost. I think I have to move to the U.S. and convert the nation entirely to using the metric system. And the week numbers. And the logically ascending order in date formats: dd.mm.yy.

Back to cycling. Come Saturday morning. Come the Element Cycles 07:30 (or approx. 7.30 a.m.) group ride I had learned about on Friday and decided to join. It turned out I was the only client and the other two  – James and Tyler – were bike shop staff, i.e. professionals.  James riding a gorgeous Pinarello Dogma and Tyler a pro-peloton-ready BMC. Anyway, we dashed off at roughly to  the minute. The guys were really friendly wiSaturday morning ride with James and Tylerth me, adjusting their pace with my ability. And at points pretending to be left behind at the climbs. All Americans are natural salesmen! James taught me his favourite route. It was about 60 km (or I don’t know how many miles) and it was fabulous. Some really steep climbs (cat 4), and very enjoyable descents. Actually noticed I maxed more than 80 km/h in one of them. At places the terrain was flat and I could have mistaken the countryside to Sipoo, had Mount Reinier and the other mountains not been looming in the horizon. The road surfacec were again in top condidtion, thank to the countless tax-paying IT millionaires living in the neighbourhood.

WP_20141004_09_51_39_ProAnd here comes the sweet part of the story:  I fell in love! Namely, with the Dogma I got to ride for the last 5 km or so. My God what an experience! As James put it, that bike transfers all the power you put into it, directly to the tarmac, without wasting a kW (or what ever the imperial measurement is)

autumnHaving completed the bike run, I left the rental bike in the shop and walked back to the hotel. Almost got lost, as meanwhile a market place had been established on the way. Good time of the year to enjoy the colours of the fruit and veggies the local farmers were selling there.

Next I moved house to downtown Seattle. Quite exceptionally, on this visit I had time to stroll around the streets, lunch in funky places and then as the top attraction, attend on Saturday night a colleague and his wife’s birthday bash at Pioneer Square. The following day, prior to departure, I signed in for the ‘Underground Tour’ tourist attraction which I warmly recommend to anyone interested in Seattle / Wild West history – or just keen on hearing the fun jokes from the tour guides.

seattle_AutoCollage_10_Images

Kuva | Julkaistu by | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Vierasartikkeli: Näkemysero ja järisyttäviä huomioita liikennekulttuurista ja elämänhallinnasta (Huilileirin Päivä 5)

Kirjoittaja: Pasi
Kun viisi raavasta miestä menee viikoksi reissuun ei voitane välttyä näkemyseroista. Katsotaan tarinan lopulla onko löytynyt yhteisymmärrystä
031Siirrymme päivän 5. aamuun. Pilvet roikkuvat vuorilla melkein räystäidemme tasolla ja satavat. Suunnitelman muutos, ajetaan paikkaan missä ei sada vuorilla. Tämä toteutunee ainakin puolittain seudulla missä ei ole vuoria. Eli katsotaan kartasta lähin paikka suur-Torinon pohjoisosasta missä kartta ei näytä vuoria. Sinne siis San Gillion piiirikuntaan ja pyörän selkään.
Reittisuunnitelmakin hahmottuu varsin deterministisesti sen mukaan mikä seuraavan risteyksen nimistä näyttää hauskimmalta, La Cassa, kiva, Fiano, Lanza ja seuraavana Airola. Huomasitteko miten kaunis ja kotoisa oli tämä kumpuileva, vehreä kylä melkein kuin Suomassa, no varmaan Airoloita on Suomessakin. Melkein voisi tuollaiseen kylään muuttaa. Mafian pelkoisille Markuksen kuulema ohje: kun maksaa suojelurahat heti alkuun niin ei tarvitse tyhjään kämppään paria kertaa palata vaan heti mukaan maan tavalla.
029Todella mukavaa ajelua vapaasti siellä täällä. Ja autollekin löydetään kun seurataan kivoja muistiin jääneitä kylänimiä käänteisessä järjestyksessä. Mutta järisyttävä huomio, jonka oivalsin vasta kotona ja putosin penkiltä kuin Jeen-Pier Cusela aikoinaan. Ajoimme kolme tuntia reippaasti ilman suunnitelmaa suur-Torinon lähiöitä, emmekä pysähtyneet liikenteen takia kuin kerran, plus kahta junapuomia kunnioittaen. Jos ajan Helsinkiin, pysähdyn valoihin kaksikymmentä kertaa ja toisenmoisen muun risteävän liikenteen takia. Huhuh, olisikohan Torinossa asuttu ja opeteltu elämään kauemmin kuin Suomessa. Ihmeellistä! Sanokaa te työmatkapyöräilijät onko Helsinki valmis pyöräilykaupunki ? (toki hyvähän se on näin lähiöiden näkökulmasta). Voisi tuumailla että on sitä muitakin hyviä elämisen tapoja kuin suomalainen.
Tutustuimme tuolla Mathin-kylässä kahvitellessamme entiseen ammattipyöräilijään 70v. Mukava oli rupatella italiaksi. Kaikki ihmettelivät jälkikäteen kuinka mukava ja ymmärrettävä keskustelu oli. No, toki hetken kuluttua huomasimme että kunkin ymmärtämä tarina oli aikalailla erilainen. Toinen oli jutellut hänen kuudesta pyörästään ja toinen kuudesta vaimostaan. Eli hyvä fiilis voittaa aina tiukat faktat, näin se menee.
Tämän retken ihmeellisyys oli tasamaa-ajoa ja 930 nousumetriä. Kyllä sen kartta jälkikäteen todisti mutta eipä niitä huomattu.
Saavuimme autolle, mutta kolme innokasta halusi jatkaa polkemista. No missä tavataan? Rivolin Esso kuulosti mukavalta paikalta. Olihan Rivolin kyltti jossain aamulla nähty. Nyt voitaneen tunnustaa Mixun, toisen automiehen kanssa: meillä ei ollut hajua Rivolin sijainnista eikä myöskään karttaa. Eikäpä tuota kylttiäkään näkynyt puolen tunnin ajon jälkeen. Epäonnistumisen tunnustamisen sijaan totesimmekin siinä etsivämme ruokakauppaa. No ei sitäkään vartin ajon jälkeen löytynyt. Jo vain, mitäpä tuolla vipeltää, kolme hilpeää suomalaispyöräilijää vilkkaan Torinolaisliikenteen seassa. Ja kuinka ollakaan ruokakauppakin löytyi (huom. ajoimme tosiaan sata kilometriä ennen kuin ensimmäinen ruokakauppa löytyi, huhuh#2 ). Suunnitelma nolla, mutta toteutus lähellä sataa kuten myös kilometrit lähellä sataa.  Samalla alkoi myös sataa eli päivän ajoituskin kohdallaan. Tämä päivä oli hieno osoitus siitä että joskus homma menee putkeen jopa ilman tiukkaa suunnitelmaa. Usein olen huomannut, että mitä tarkempi ja loisteliaampi on etukäteissuunnitelma, sitä huonommin reaalimaailma sitä toteuttaa. Yo! Rento meininki, hyvä fiilis !
Näkemysero? No se syntyi Markuksen ollessa rattivuorossa kun auto pysähtyi La Graven kylän kohdalla kommentein: ’Tässä on hiihtopummien paratiisi (voi olla) ja tuossa kylän ainut hiihtohissi (joo) ja tuossa edessä ainut laskettelurinne’. Katsoin oikealle, hemmetinmoinen monen kilometrin jäätikön repimä jyrkänne, sama vasemmalle ja vieläpä kaksi kilometriä ylöskin päin. Olen tuumannut enkä myönnä vieläkään että oli laskettelurinne. No, en ainakaan aio siinä laskea. Alleni mieluummin 😉

Kategoria(t): Matkakertomus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Vierasartikkeli: Huilileirin loppusummaus – Les cols mythiques du Tour de France

Kirjoittaja: Pasi

Ensimmäinen pyöräilyreissuni ylitti kaikki odotukset. Viikko pyörän selässä, mukavassa seurassa, hyvässä säässä ja parhaissa kuviteltavissa olevissa maisemissa on todella aina reissun arvoinen juttu. Vuoristoajaminen sinänsä on yllättäen fyysisesti lähellä sitä samaa ’Uusiporvoontietä’ (loistavaa toki sekin), koska pyörässä oli vaihteet ja kaverit sopuisia vauhdin suhteen (ref3 Tahko Pihkala).

Les cols mythiques du tour de France_ col de l'alpe d'huez[1]Mutta koin siellä jotain muutakin. Noissa hyvissä nousuissa on vahvaa taikaa, mulle esim. Iseran, Angel ja Huez olivat ensimmäisiä todella meditatiivisia kokemuksia. En ole koskaan ennen ollut tuntia hereillä, täysin läsnä ’tässä ja nyt’, hyvässä fiiliksessä, ilman mitään taka-, etu-, tai sivuajatuksia. No ehkä niittyjen Heidi saattoi vilahtaa siellä kuhilaan takana ja Arja Koriseva laulaa: ’..kun katsoo maailmaa enkelin silmin..’. Tuumailinkin jo siellä miksi? Luulen että kyse on mm. luottamuksesta gravitaatiovoimaan, joka maksaa velkansa aina takaisin. On se hieno kaveri tuo gravitoni, jota kukaan ei ole vielä nähnyt, silti pitää luottamuksen vastoin kuin toinen näkymätön ystävämme tuuli, joka menomatkan jälkeen kääntyy yleensä taas vastaan paluumatkalle. Ne jotka eivät ei yhdy edelliseen mielipiteeseen, niitäkin on, tekevät pyöräilyreissut Alppien sijaan Hollantiin.

Kategoria(t): Matkakertomus, Treeni- / ajokokemus | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Alppihuiputtajien Huilileiri – Päivä 8: Jäähyväiset Alpeille

Update: per popular request here’s a summmary of the last posts for our non-Finnish-speaking friends: Five mamils spent a week at the Rhone Alps riding up and down the mountains.

Some photos were shot during the week.

WP_20140927_11_22_06_ProEllei Suomessa olisi niin täydellistä, niin nyt olisi löytynyt maailman paras paikka asua: Annecy. Kivenheiton päässä parhaista alppirinteistä idyllinen kaupunki vuorten ympäröimän kristallinkirkkaan järven rannalla. Hieno historiallinen vanhakaupunki täynnä toinen toistaan houkuttelevampia ravintoloita ja kahviloita. Ihmiset hyväntuulisia ja aktiivisia: järven rannan pyörätiellä oli paikoin suorastaan ruuhkaa, kun paikalliset pyöräseuralaiset ja muut ulkoilijat olivat aamulenkillään. Ainoastaan kaksi tilapäistä hidastetta estää muuttamasta tuohon paratiisiin: väärä kielikoodi ja juuri parilla vuodella kauemmas lipsahtaneet eläkepäivät.

Kun edellisiltana olimme alkuhankaluuksien jälkeen lopulta päässeet pieneen huoneistohotelliimme sisään, havaitsimme sen vallan oivalliseksi kortteeriksi. Talo oli järvelle viettävässä rinteessä. Ikkunoista avautui hieno näkymä järven yli vastapäisille vuorille. Huoneisto oli vast’ikään remontoitu oikein tyylikkääksi, ja tilat olivat juuri sopivat viidelle miehelle (no, Miksu ja Matti olisivat ehkä sentään huolineet erilliset sängyt queen size -parisängyn sijaan).

WP_20140927_11_21_34_Pro

Pasi joutui lähtemään aamuhämärissä tavoittamaan aamukonetta. Me muut siirryimme verkkaisten aamutoimien jälkeen suoraan kämpiltä järven länsipuolen pyörätielle. Aamu oli kaunis ja liikkeellä oli paljon pyöräilijöitä ja rullaluistelijoitakin. Ajettiin tasamaalla sovitusti PK miinus ykköstä lyhyissä varusteissa. Varjopaikoissa alkoivat kaikki kaivata lisää vällyä ylle tai rivakampaa menoa. Onneksi paluumatkalla oli 150 m nousu, jossa jälleen saimme veren kiertämään. Reissu päättyi huikean kauniiseen Annecyn vanhaan kaupunkiin, jossa nautittiin Crepeseistä ja juomista auringon lämmittäessä.

WP_20140927_12_21_28_Pro

Jäljellä oli enää pyörien luovutus, tuliaisten hankinta ja ajomatka Geneven lentoasemalle.

Koska tämä on leirin viimeinen postaus, lienee paikallaan että kukin osallistuja kommentoi viikkoa omalla äänellään:

IMG_0907Late: ”Kokonaisuutena upea monipuolinen viikko. Kaikki ajopäivät olivat erilaisia ja vaihtelevia ja Rhonen Alpit tulivat tutuiksi laajalta alueelta. Kaikki järjestelyt menivät sujuvasti, vaikka oltiinkin varauduttu mahdollisiin komelluksiin, Ranskan ja Italian tyyliin. Kiitos jätkät! Ootte loistoseuraa ja kovia polkemaan!”

IMG_1031Matti: ”Ennakko-odotukset ryhmän kokoonpanon onnistumiselle ja sen toimivuudelle olivat jo korkealla, mutta kaikilla osa-alueilla mentiin yli odotusten. Idea siitä, että neljällä meistä olisi mahdollisuus kisata samassa sarjassa ensi kaudella ja tuoda uusia juttuja ja väriä, houkuttaa jatkamaan vielä kilpailemista. Kun kropan laittaa lajille täysin omistautuneena viikoksi likoon, ei ole leirin teemana ollut huiliviikko liioittelua. Nimittäin viikon katkos ajattelu- ja aivotoiminnassa antaa eväitä jaksaa pitkälle pimeään syksyyn.”

IMG_1033

Miksu: ”Tämä porukka ei hätkähdä pienistä tai suurista. Keula siis kohti uusia hätkähdyttäviä ylämäkiä!”

IMG_1030Heikki: ”Ehkä päällimmäiseksi jäi mieleen, miten hieno tapa pyöräily on tutustua Alppeihin. Toki olen Alpeilla ollut kymmeniä kertoja hiihtämässä, mutta tietenkin vain talviaikaan ja kullakin kerralla vain yhdessä tai muutamassa kohteessa. Nyt sahattiin kohtuullista aluetta ristiin rastiin ja saatiin maisemiin läheinen kosketus. Vaeltaminen olisi tietenkin myös yksi mahdollisuus, mutta pyörän selästä ehtii nähdä valtavan paljon laajemman alueen, kuitenkin ulkoilmassa ja sellaisella nopeudella että ehtii jotain havainnoimaankin. Suurkiitokset tovereille, mutta erityisesti upeille ja viisaille puolisoillemme, jotka kantoivat poissa ollessamme vastuun arkirutiineista ja näin mahdollistivat reissumme!”

Pasille tämä oli ensimmäinen pyöräilymatka vuoristoon, joten hänen analyysinsä on varmasti hyödIMG_1039yllistä kelle tahansa ensimmäisiä huiputuksia suunnitteleville. Mutta myös jo rutinoituneemmille. Mieheltä pulppuaa tällaista terävää insinöörianalyysiä siinä mittakaavassa, että harkitsemme yhden postauksen omistamista nimenomaan alppireissuun varustautumiselle. Onpahan sitten ainakin itsellemme check-lista dokumentoituna seuraavaa kertaa varten!

ALPPISOLAN YLITYSVARUSTUS (>2000m)

Perusvarusteiden lisäksi:
-veden pitävät lämpimät pyöräilysormikkaat
-veden pitävät lämpimät kengänsuojat
-hyvä pyöräilysadetakki
-pitkä aluspaita
-esim. wind stopper -huppu kypärän alle
-tuulen pitävät irtolahkeet
-kaksi varakumia
-em. tavaroille n. 4 litraa pyörälaukkutilaa
-pitkät takataskut pyöräilypaidassa
Hyvillä varusteilla on mukava ajaa sateessakin.

PYÖRÄILYNOPEUS VUORISTOSSA

Aktiivikuntoilijoilla, jotka polkevat mukavasti 30km/h, jokainen nousu-km lisää ajoaikaa 55min/km kun mennään rennosti (näin nävi meillä usein). No mikä on alastulokompensaatio ? Se on Superhessulla todennetusti keskimäärin -70km/h (eli -15min/km) ja Pasilla sateisessa serpentiinissä +20km/h (eli +20min/km). Tästä jäi maalikameratodennus ottamatta.
Kategoria(t): Matkakertomus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Alppihuiputtajien huilileiri – Päivä 7: Col du Calibier ja Alpe de Huez

Perjantaina oli aika jättää Bardonecchia ja hyvästellä hotellin henkilökunta. Arvatenkin kumpikaan osapuoli ei murehtinut tätä eroa. Hotellihuone oli osoittautunut kovin ahtaaksi ja epäkäytännölliseksi. Toisaalta sonnilaumamme ei tainnut olla hotellillekaan varsinainen vetonaula. Toisen kerroksen huoneemme ominaistuoksu oli loppuviiikosta aistittavissa jo kadulta asti. No, eivät siitä varsinaisesti huomauttaneet muut kuin oman joukkueemme herkkäsieluisimmat jäsenet.

Eipä siis muuta kuin paku aamulla täyteen pyöriä, miehiä ja laukkuja. Sitten jälleen nokka kohti Ranskaa ja Brianconia. Tällä kertaa vain ajoimme kaupungin läpi ja pysähdyimme vasta varsinaisessa aamupäivän kohteessamme Col du Lautaretissa. Ohjelmana oli tietenkin kivuta Col du Calibierille (korkeus: 2642 m, nousua 582 m). Etappi toimitti myös iltapäiväksi sovitun Alpe de Huezin takaa-ajokisan karsintakilpailun virkaa. Pasi lumoutui Calibierin karun upeista maisemista niin, että päätti jättää karsinnan väliin ja keskittyä valokuvaukseen. Tuolla tempulla hän ansaitsi automaattisesti Huezin kisan paalupaikan ja kohtalon olla takaa-ajettavana koko töppyrän mitan.

Picture2

Miksu oli edellisiltana pelotellut Calibierin maineella. Maasto on hyvin avointa, ja tuulet voivat siellä yltyä vimmatuiksi. Jopa siinä määrin, että sopivasti mutkan takaa yllättäessään puuska saattaa heittää pyöräilijän kumoon. Tänään oli tuuli tipotiessään, ja saimme availla edellispäivien huilien jäljiltä kolottavia lihaksia suloisessa auringonpaisteessa. Automatkalla olimme miettineet, miksi joistakin Tour de Francen nousuista on muodostunut erityisen kuuluisia ja suosittuja, myös turistikohteina. Nyt havaitsimme, että ainakin osittain syy on ihan raadollinen: niiden lähelle on helppo päästä autolla. Calibierin tien pintaa värittivät vähän väliä asvalttiin maalatut kannustuslauseet ja aiempien vuosien teiden jättiläisten nimet. Ei tarvittu samaistumiseen kuin hiukan mielikuvitusta ja happivajausta. Lähes pystyimme kuulemaan reitin varteen kertyneiden massojen huudon ja tuntemaan kannustavat taputukset selässämme.

Col du Caliibier 2

 

Huipulla ei kuitenkaan kohdattu televisioryhmiä vaan vaellukselta palaavia rajavartijoita. Todettiin, että Matti nappasi selkeän ykköspaikan, Late yhtä selvän kakkossijan ja Heikki huiputti niukasti ennen flunssasta vielä toipuvaa Miksua. Alpe de Huezin lähtöjärjestys siis käänteinen. Kaiken kaikkiaan Calibier tuntui helpolta. Syyn helppouteen voi tarkistaa nousunopeudesta. Lipsutteluksi meni. Kyllä se taitaa olla niin, että minkä tahansa vuoristonousun kovuus määräytyy sen mukaan, millaista vauhtia siinä joutuu pitämään (Pihkalan vanha totuus: ei matka tapa, vaan vauhti). Toki oma lukunsa ovat ne ylijyrkät nousut, joissa liike kerta kaikkiaan pysähtyy, ellei jaloissa ole riittävästi puhtia. Mutta Alpeilla ainakin päällystetyt nousut tämänviikkoisen kokemuksen mukaan ovat jyrkkyydeltään kovinkin kohtuullisia.

Col du Calibier. descent

 

Laskuun lähdettiin Miksu ja Heikki edellä. Kummallekin alamäkiraketille ja koko porukalle opiksi: AINA ennen ajoa pitää tarkistaa pyörä, varsinkin jarrut. Pyörissä oli etujarrun pikavapautin löysätty, kun kiekko oli pitänyt irrottaa kuljetuksen ajaksi. Pyörää kasatessa salpa oli jäänyt tiukkaamatta. Niinpä etu- ja takajarrut olivat poissa totutusta tasapainosta. Kumpikin sankari meinasi lentää samasta mutkasta jorpakkoon ehkä viiden kympin vauhdista. Tuossa kohdassa asvaltti oli erityisen liukas. Jarrukahvan puristaminen samalla voimalla aiheutti takapyörän sujouttumisen ja pyörän heittelehtimisen. Onneksi selvittiin ilman kaatumisia.

WP_20140926_14_30_43_Pro

Iltapäivän etappina siis Alppien varmaankin suosituin pyöräturistikohde: Alpe de Huez (korkeus: 1770 m, nousua 980m ) kuuluisine kaksinekymmenineyksine (21!) serpentiinimutkineen. Sietämätön kisajännitys nyykähti ennen starttia Miksun rengasrikkoon. Lähtöä jouduttiin lykkäämään kunnes kumi oli vaihdettu. Lopulta saatiin joukkoon sen verran kuria, että Pasi pääsi starttaamaan mäkeen sovitusti ensimmäisenä minuutin etumatkan turvin. Seuraavaksi matkaan Miksu, ja edelleen minuutin välein Heikki, Late ja Matti.

WP_20140926_14_30_09_ProPasi päästeli menemään ja hävisi ensimmäisen mutkan taa tuossa tuokiossa. Miksu perään. Ja sitten meikäläinen (Heikki). Mikä järkytys! Etukäteen oli tiedossa että nousu on alkuun yllättävän tiukka. Mutta kun Col du Colibierin hapot lähtivät pian startin jälkeen liikkeelle automatkan jäljiltä, oli meno kuin täillä tervassa. Hyvä etteivät Late ja Matti saavuttaneet jo ensimmäisessä mutkassa! Eikä sitä kohtaamista tarvinnut kauaakaan vartoa. Herrat tulivat parilla, Matti jo Laten kuitanneena. Ja ohi suhahtivat. Matti kiri tietenkin omille teilleen ja ohitti aikanaan neljä minuuttia aiemmin lähteneen Pasin. Late pystyi pitämään tasaista hyvää nousuvaihtia ja tiputti Heikin kyydistä lopulta reilusti. Miksu kiri lopun sinnikkäästi, sitkeästä flunssasta huolimatta.

Vähältä piti, ettei Late saavuttanut kolme minuuttia aiemmin lähtenyttä Pasiakin. Enemmistön ymmärryksen mukaan kisa päättyi keltaisella maalatun viivan kohdalla huipun kylän alalaidalla.WP_20140926_15_56_28_Pro Late kuitenkin oli asennoitunut pidempään nousuun, ja olisikin sen jatkuessa varmaan ohittanut Pasin, joka nyt ylitti maaliviivan vain muutaman kymmenen metrin etumatkan turvin. Illalla piti tarkistaa tilannetta Youtube-videoilta, ja todellakin: näyttää että Late oli oikeassa: etappi päättyy vasta infernaalisen jyrkän loppuhuipennuksen jälkeen jossain kirkon kohdalla.

huipulla

 Oli miten oli, Pasi ja Late vetivät tosi hyvin, Miksulla ja Heikillä vaikeuksia saada sykkeet ylös, ja se näkyi tuloksessa. Joka tapauksessa hyvä nousu. Matti taisi mennä alle tunnin, muut joitakin minuutteja sen yli. Pantani nousi saman aikanaan n 37 minuutissa!.

Blogin kuvia valitessa kiinnittyi huomio siihen, että tähän maantiepyöräilyparatiisiin oli päässyt luikertelemaan karvainen maastopyöräilykäärme! Ajelemattomat jalat! Tilanne korjattaneen ensi tilassa ellei muuten, niin sakinhivutuksella.

2014-09-26-0160

 

Kategoria(t): Uncategorized | 4 kommenttia